Abstraktit - Oulu

37. LAUERMA, PETRI – POHJOISMURTEET, VANHA
OULULAINEN KIRJALLISUUS JA VARHAISNYKYSUOMEN
KEHITYS
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki
Asiasanat:
Kirjasuomen historian yleisesityksissä on Rapolasta (1945) alkaen lueteltu muotoja,
jotka omaksuttiin kirjakieleen itämurteista varhaisnykysuomen kaudella 1800-
luvulla. Muotojen yleistymisessä on kuitenkin suuria ajallisia eroja (Lehikoinen
Kiuru 1998), joille näyttäisi olevan areaalisiakin syitä, eivätkä monet välillä
suositutkaan itämurteisuudet koskaan päässeet osaksi nykysuomea. Kun suomen
murteiden perinteisen kahtiajaon rinnalle on sittemmin nostettu kolmijako, jossa
pohjoismurteet ovat itsenäisenä ryhmänään (Paunonen 1991), kirjasuomen
murretaustaa kuvattaessa olisi pohdittava, miten myös pohjoismurteet ovat
vaikuttaneet kirjasuomen kehitykseen.
Vaikka kirjakielen kehittämisestä käyty keskustelu pyöri itä - länsi -akselilla,
monet kehityskulut alkoivat juuri pohjoismurteiden alueelta. Pyhäjoella syntynyt
Carl Borg vähintäänkin ennakoi sekä ortografian uudistamista että uudenlaisten
murrepiirteiden tuloa kirjasuomeen (Lauerma 2004). Oululainen Carl Niklas
Keckman (josta Pääkkönen 1994) opasti jo Zacharias Topelius vanhempaa
kansanrunojen siloittelevaan, mutta tahattomasti arkaisoivaan merkintään, mikä
Elias Lönnrotin käsissä sitten nähdäkseni ratkaisevimmin johti varhaisnykysuomen
äänteelliseen jähmettymiseen tätä paradoksaalisesti paljon konservatiivisemmaksi
nykysuomeksi. Ja vaikka murteellisuudetkin suodattuivat kirjakieleen (painettujen)
kansanrunojen kautta, tämä olisi voinut jäädä puolitiehen, ellei Kalajoella toiminut
Klaus Kemelli olisi saanut prosessia vauhtiin hengellisessä kielessä (Lauerma
2001).
Varhaisnykysuomen pohjoinen ulottuvuus muodostaa monimutkaisen
kudelman, jota luoneiden ansiot osin unohtuivat, osin siirtyivät toisten piikkiin.
Eräiden muotopiirteidenkin varhaisnykysuomalaisessa kehityksessä voi uumoilla
juuri pohjoisen kielenkäytön vaikutusta. Tarkastelen esitelmässäni etenkin näitä
piirteitä, alkaen abessiivista ja päätyen sellaisiin piirteisiin, joiden tuloa
kirjasuomeen vanha oululainen kirjallisuus on uskoakseni ollut pikemminkin
torjumassa.
Lähteet:
Lehikoinen, Laila Kiuru, Silva 1998 [1989]: Kirjasuomen kehitys. 4. painos. Helsinki: Helsingin
yliopiston suomen kielen laitos.
Lauerma, Petri 2001: Klaus Kemelli ja varhaisnykysuomen unohdetut uudistajat. Virittäjä n:o 4, s.
561 579.
—— 2004: Arkkirunoilija Carl Borg 1800-luvun kirjakielen varhainen uudistaja. Kielikello n:o 3,
s. 1822.
KIELITIETEEN PÄIVÄT 24.–25.5.2007 55 / 155
OULU