Muinaistutkija 12009painoon.indd - Suomen arkeologinen seura ry.

na modernismille ja kartesiolaiselle mielenja ruumiin dualismille.Yleistäen voidaan esittää, että totemismija animismi ovat tavallaan toistensapeilikuvia. Descola (1996: 87–88) kuvaa totemisminja animismin suhdetta seuraavasti:“Animic systems are thus a symmetricalinversion of totemic classifications: they donot exploit the differential relations betweennatural species to confer a conceptual order onsociety, but rather use the elementary categoriesstructuring social life to organise, in conceptualterms, the relations between human beingsand natural species. In totemic systems, nonhumansare treated as signs, in animic systemsthey are treated as the term of a relation.”Totemistinen ajattelu painottaa ihmistenja luonnon fyysistä yhteyttä – polveutumistajostain eläinlajista – kun taasanimistisessa ajattelussa suhde eläimiinymmärretään pikemminkin ystävyyden jahenkisen tai sielullisen yhteyden kautta.Animismi ja totemismi eivät sulje toisiaanpois, mutta yleensä jompikumpi ajattelutapaon yhteisössä dominantti.ShamanismiTotemismin tavoin shamanismi-termin juurenaon ryöstöviljelty ’etninen’ sana, Siperianturkinsukuisiin kieliin kuuluvan evenkinšamān, mikä tarkoittaa ”henkilöä, joka tietää”– siis tietäjää. Siperian venäläisväestöomaksui sen tarkoittamaan kaikkia paikallistenalkuperäiskansojen parantajia, muttavarsinaisesti sanat ”shamaani” ja ”shamanismi”tulivat läntiseen kielenkäyttöön1700-luvulla saksalaisten tutkimusmatkailijoidenmyötä (Znamenski 2004: xxi). Sanaon siis jo kauan sitten irrotettu alkuperäisestäyhteydestään ja siitä on muodostettuyleisluontoinen kategoria, jolla tarkoitetaanuskontomuotoa, jossa ekstaasiin vaipuvallarituaalisella spesialistilla (shamaani) onkeskeinen rooli yhteisön ja tuonpuoleistenhenkien välittäjänä ja parantajana (esim.Vitebsky 2001; Hoppál 2003). Tässä tehtävässäshamaanilla on apunaan henkiauttajat,jotka ovat usein eläimenhahmoisia, jajoiden hahmossa tai avustamana tämä voisiirtyä tuonpuoleiseen pyytämään hengiltäapua. Shamanismia voi esiintyä sekä totemistisessaettä animistisessa kontekstissa,mutta se on jälkimmäisille tyypillisempi.Shamanismista keskusteltiin jo1800-luvun antropologien teorioissa ja seesiintyy yhtenä uskonnon kehitysvaiheenamuun muassa Lewis Henry Morganin(1967[1877]) unilineaarisen kulttuurievoluutionmallissa. Toisin kuin totemismi, animismija magia, shamanismi ei varhaisissaevolutionistisissa teorioissa yleensä edustakaikkein varhaisinta uskontomuotoa –Morganilla se esimerkiksi ilmaantuu vastaalkumatriarkaattia seuraavassa vaiheessa.Ihmiskunnan ”alku-uskonnoksi” sen nostivatvarsinaisesti vasta 1960-luvulla MirceaEliade (1964) ja Andreas Lommel (1967),joista ensin mainitun tutkimus on varmastieniten vaikuttanut siihen, miten sana ”shamanismi”nykyään ymmärretään.Teos Shamanism – archaic techniques ofecstasy (1964) edustaa Eliadelle tyypillistä,ajasta ja paikasta irrotettua nojatuolifenomenologiaa.1900-luvun loppuun tultaessaEliaden yritys hahmotella geneeristä, globaaliashamanismia joutui ankaran kritiikinkohteeksi, mistä yhtenä esimerkkinä onHenri Francfortin ja Roberte Hamayonintoimittama kirja The Concept of Shamanism:Uses and Abuses (2001), jonka artikkeleistaosa tosin kärsii korostetun poleemisestalähtöasetelmastaan. Yleisesti ottaen nykytutkimuspainottaa erilaisten shamanismienpaikallisia erityispiirteitä (esim. Rydving1993). Esimerkiksi Eliaden käsitys shamaaneista”uskonnollisena eliittinä” on selvästiväärä yleistys, sillä shamaanien asemavaihtelee suuresti eri yhteisöissä, eikä läheskäänaina ole kyse ”papistosta” tai edessellaisen esiasteesta. Osa tutkijoista olisivalmis luopumaan kattotermistä kokonaantai korvaamaan sen jollain toisella termillä,kuten ”shamaanius” (engl. shamanhood taishamanship, vrt. venäjän šamanstvo), jokavälttää ismeihin liittyvät väärät mielleyhtymät(Pentikäinen 2001). Toiset taas näkevätshamanismin käyttökelpoisena käsitteenä,joka – kaikista ongelmistaan huolimatta –46