Muinaistutkija 12009painoon.indd - Suomen arkeologinen seura ry.

(= käännytettäviä). Ismit toisin sanoen nousevatkristillisen kolonialismin perinteestä.Niille on tyypillistä muun muassa pyrkimyslaajoihin (monien mielestä liian laajoihin)yleistyksiin, vaivoin peitelty rasismi ja eilänsimaistenihmisten ajatusmaailman pelkistäminensen karkeaksi karikatyyriksi.Monissa perinteisessä antropologisissatutkimuksissa pienet yhteisöt käytännössäluokitellaan osaksi luontoa eli”luonnonkansoiksi” (saksalaisen etnografianNaturvölker / Kulturvölker -dikotomia),eikä niitä ole hyväksytty kulttuurien ja sivilisaatioidenjoukkoon. Niiden ajattelua onpidetty esirationaalisena tai vähä-älyisenä.Frazer (1923) esimerkiksi piti magiaa pelkkänätietämättömyydestä johtuvana ajatusvirheenäeli syy-seuraussuhteiden väärinymmärtämisenä.Durkheimin (1980[1912])mielestä totemistinen ajattelu johtui siitä,etteivät primitiiviset kansat kykene abstraktiinajatteluun. Tämän ajatusmaailmanpuhtain edustaja lienee ranskalainen antropologiLucien Lévy-Bruhl (1923), joka jakoiinhimillisen ajattelun kahteen kategoriaan,”primitiiviseen” ja ”sivistyneeseen” (so.länsimaiseen). Nykytutkimus ei tietenkäänvoi näitä näkemyksiä hyväksyä, sillä pienetesiteolliset yhteisöt ovat osoittautuneetluonteeltaan paljon sofistikoituneemmiksija ajatusmaailmaltaan rikkaammiksi kuinmitä viktoriaaniset antropologit ikinä osasivatkuvitella (esim. Lambek 2002). 1900-luvunloppupuolella ismeihin kohdistuikinmassiivista kritiikkiä, minkä seurauksenane vaipuivat antropologiassa laajaan epäsuosioon.Kaikesta edellä sanotusta huolimattalasta ei kannata heittää pois pesuvedenkanssa. Vaikka nykytutkimus karttaaglobaaleja yleistyksiä, ja vaikka termienmäärittely on hankalaa, on ismeistä vielä2000-luvullakin tiettyä pragmaattista hyötyätutkijoille. ”Uskonnon” ja ”taiteen” kaltaisetkäsitteet ovat lopulta vähintään yhtäongelmallisia, mutta tuskin niistäkään kannattaaluopua. Viime aikoina jotkut tutkijatovat ottaneet ismit ja niiden määritelmätuuteen tarkasteluun – on puhuttu esimerkiksi”uudesta animismista” (Harvey 2005),jolla on varsin vähän tekemistä ”vanhan”,tylorilaisen animismin kanssa. Yrityksettuoda termit 2000-luvulle ovat lupaaviavertailevan tutkimuksen kannalta. Jos niitäsovelletaan varovaisesti, edellä mainitutvaraukset huomioon ottaen, arkeologitkinvoivat projisoida menneisyyteen ja muunmuassa kalliomaalauksiin shamanismia,totemismia ja animismia. Termien tutkimushistoria,luonne sekä merkitysten limittäisyydetja ristiriitaisuudet pitää kuitenkinymmärtää.Ismit ja kalliomaalauksetItse olen pitänyt Suomen kalliomaalauksiaaihemaailmaltaan leimallisesti shamanistisenataiteena (Lahelma 2008). Terminmäärittelyssä olen tukeutunut muunmuassa David Lewis-Williamsin (2003) jaRobert Laytonin (2000) esittämiin kriteereihin,ja toisaalta Siikalan (1992) suomalaissaamelaisestaperinteestä nousevaan tutkimukseen.Näen maalausten sijainnissaja niihin liittyvässä uhrikultissa merkkejämyös animistisesta ajattelusta, mikä ei oleristiriidassa shamanismitulkinnan kanssa,vaan pikemminkin tukee sitä (ks. Ingold2000: 115). Jotkut muut Pohjois-Euroopankalliotaidekohteet voivat liittyä totemismiin,kuten muun muassa Christopher Tilley(1991), Anders Hesjedal (1994) ja IngridFuglestvedt (2008) ovat esittäneet – Fuglestvedtintulkinta on minusta uskottavin –mutta Suomen kalliomaalauksista en löydämitään merkkejä totemismista.Kysymys totemismin roolista Suomenesikristillisessä uskontohistoriassaon kieltämättä vaikea. Esihistorialliset hirven-ja karhunpääesineet (Carpelan 1977)on usein tulkittu karhu- ja hirvikansanembleemeiksi, ja Sarmela (1991) on esittänyttulkinnan tueksi joukon kansanperinteessäidentifioituja mahdollisia ”jäänteitä”totemismista, joiden iästä tosin ei ole mitääntietoa. Suomen kalliomaalauksetkinon yritetty yhdistää totemismiin, mutta yritystäei voi pitää vakuuttavana, sillä pääasiassaEero Aution (mm. 1993; 1995) esittämätulkinta perustuu (a) anekdoottievidenssiin48