Diakonia-lehti 03/10 - Sakasti
Diakonia-lehti 03/10 - Sakasti
Diakonia-lehti 03/10 - Sakasti
You also want an ePaper? Increase the reach of your titles
YUMPU automatically turns print PDFs into web optimized ePapers that Google loves.
turvapaikanhakijoiden tukemisessa<br />
Turvapaikanhakijoita etsiytyy seurakuntiin<br />
entistä useammin, ja jälleen<br />
kerran kohdataan ihmisiä, jotka ovat<br />
jauhaantumassa lain tulkintojen ja virkamiesarvioiden<br />
jalkoihin. Hätä, vaino,<br />
puute ja toivottomuus eivät täytäkään<br />
vaadittuja kriteerejä, joilla saisi turvaa.<br />
Ne määrittelee suomalainen virkamies.<br />
Hän määrittelee myös sen, onko hakijan<br />
kertomus uskottava.<br />
Hallintolaki säätää Suomen viranomaisten<br />
vastuista ja velvollisuuksista.<br />
Sen lisäksi eri hallinnonalojen ministeriöt<br />
ohjeistavat virkamiehistöä tarpeen<br />
mukaan. Seurakuntien työntekijät saattavat<br />
törmätä myös sellaisiin epäkohtiin<br />
viranomaistoiminnassa, jotka eivät ole<br />
hallintolain mukaisia. Hyvän hallinnon<br />
mukainen palvelu ja neuvontavastuu,<br />
tasapuolisuus ja puolueettomuus<br />
voivat olla usein puutteellista ja viranomaisyhteistyö<br />
takkuilee.<br />
Erityisesti poliisipiireissä suhtautuminen<br />
ulkomaalaisiin vaihtelee jopa<br />
poliisiyksikköjen sisällä. Turvapaikanhakijoiden<br />
kohtelun tulee olla ihmisarvoa<br />
ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia<br />
kunnioittavaa siten, että huomioidaan<br />
muun muassa heidän terveydentilansa,<br />
kielitaitonsa ja oikeusturvansa. Seurakunnan<br />
työntekijä saattaa joutua ristiriitatilanteeseen,<br />
jossa hän ei omantunnon<br />
syistä voi hyväksyä viranomaisen<br />
toimia ja käyttäytymistä. Raskasta seurattavaa<br />
käsittelyprosessin eri vaiheissa<br />
on juuri turvapaikanhakijoiden kohtuuttomalta<br />
näyttävä kohtelu. Jälleen<br />
kerran on tilaisuus toimia tuntosarvina<br />
ja ihmisyyden puolustajana.<br />
Saako omantunnon<br />
ääntä seurata?<br />
Mutta miten seurakunnan työntekijä tai<br />
hänen työyhteisönsä jaksaa tässä tilanteessa?<br />
Onko hänellä aidosti lupa ja oikeus<br />
toimia omantuntonsa ja kristillisen<br />
ihmiskäsityksensä ja seurakunnan<br />
perustehtävän mukaisesti? Saako hän<br />
tukea kirkon johdolta, kirkon hallinnon<br />
eri tasoilta?<br />
Kysymys kirkon kannan määrittelystä<br />
on jatkuvasti epäselvä. Jos piispat<br />
ottavat kantaa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden<br />
puolesta, näkyykö tämä<br />
myös kirkkohallituksen kannanotoissa<br />
ja lausunnoissa? Jos kirkon temaattiset<br />
asiantuntijat tekevät selvityksiä ja johtopäätöksiä<br />
esimerkiksi sosiaalieettisistä<br />
kysymyksistä, huomioidaanko niitä<br />
lopulta missään? Jauhautuvatko nekin<br />
kirkon hallintokoneiston rattaisiin? Kenen<br />
asiantuntijuus lopulta painaa, kun<br />
on kyse turvapaikanhakijoiden hädästä,<br />
perheenyhdistämisongelmista tai vaikka<br />
perheen perustamisen oikeudesta?<br />
Kirkossa näyttää olevan aiheita, jotka<br />
nostetaan esille muita helpommin ja<br />
joita pidetään jotenkin kirkolle turvallisina<br />
teemoina. Perheväkivaltaan, vanhustenhoitoon<br />
tai lapsiin liittyvät asiat<br />
saavat aikaan kirkoltakin useimmiten<br />
melko napakkaa kannanmuodostusta.<br />
Sen sijaan pakolais- ja turvapaikkapolitiikkaan<br />
liittyvät kysymykset näyttävät<br />
olevan arkaa aluetta, jossa kirkolla<br />
on taipumus piiloutua kristillisen retoriikan<br />
suojiin. Pakolaisuus ja muukalaisuus<br />
ovat asioita, jotka ovat kautta<br />
aikojen kuuluneet Jumalan kansalleen<br />
osoittamaan vastuuseen. Miksei<br />
niin olisi myös meidänkin aikanamme?<br />
Mitä hyötyä on kirkon tuntosarvista,<br />
jos niiden havainnot eivät johda konkreettisiin<br />
avustus- ja vaikuttamistoimiin<br />
kautta koko kirkon?<br />
Takkiin tulee helposti myös kirkon<br />
ulkopuolelta. Jos seurakunnista nostetaan<br />
esiin kysymys ihmisen oikeudenmukaisesta<br />
kohtelusta tai kritisoidaan<br />
oleskelulupapäätöksen perusteiden epämääräisyyttä<br />
tai jopa virheellistä tutkintaa,<br />
syytetään kirkkoa herkästi mestaroimisesta,<br />
puuttumista asioihin, joihin<br />
sillä ei ole kompetenssia ja jotka eivät<br />
kuulu sen toimialaan.<br />
Kirkko tarvitsee<br />
ihmisoikeusohjelmaa<br />
Kaikki me kirkon työntekijät olemme<br />
monella tavalla ristitulessa. Meitä velvoittaa<br />
yhtäältä kirkkolaki, kirkkojärjestys<br />
ja muut säädökset sekä kirkon<br />
hallintojohdon linjaukset. Meidän tulee<br />
noudattaa myös muuta lainsäädäntöä<br />
ja sekä tehdä yhteistyötä valtion ja<br />
kuntien virkamiesten kanssa. Toisaalta<br />
monet työntekijät tietoisesti haluavat<br />
edistää perusoikeuksien ja yleisesti ihmisoikeuksien<br />
toteutumista Suomessa<br />
jopa pidemmälle kuin mitä lainsäädäntö<br />
edellyttää.<br />
Tässä tilanteessa me kaipaamme<br />
kirkon johdolta selkeitä linjauksia hädänalaisten<br />
ihmisten tukemiseen. Tarvitsemme<br />
kirkon omaa ihmisoikeusohjelmaa,<br />
jonka mukaan toimia. Tarvitsemme<br />
omien esimiestemme ja piispojen<br />
tukea raskaisiin tilanteisiin, joita<br />
kohtaamme omassa työssämme, niissä<br />
ajankohtaisissa haasteissa, joita maailmantilanne<br />
eteemme tuo.<br />
Kirkon uskottavuus<br />
koetuksella<br />
Ristitulen keskipisteessä on kirkon uskottavuus.<br />
Petäjäveden kirkkoherra on<br />
kuvannut Kotimaa-lehden numerossa<br />
15 juuri tätä jännitettä löytäessään eräänä<br />
sunnuntaiaamuna apua hakevat kurdimiehet<br />
kirkkonsa ovelta juuri ennen<br />
jumalanpalvelusta. Hän totesi saarnansa<br />
turhaksi, ellei itse samalla sitoutunut<br />
puolustamaan avun tarpeessa olevia ja<br />
ellei ottanut heidän hätäänsä vakavasti.<br />
On helppo väistää itselle tuntematonta<br />
hätää. Mutta vasta hädän kohtaaminen<br />
kasvoista kasvoihin ja armon<br />
osoittaminen tekee meistä itsestämme<br />
uskottavia Jumalan kuvia. Juuri tätä on<br />
opittu Petäjävedellä ja muissakin seurakunnissa.<br />
Kohtaamisen kautta on avautunut<br />
uusia ulottuvuuksia Kristuksen<br />
seuraamiseen.<br />
Seurakunnan vertauskuva on äiti,<br />
joka sulkee lapset turvalliseen syliinsä,<br />
kaikki, jotka tätä syliä etsivät ja kaipaavat.<br />
Seurakunnan ovella ei kysytä passia<br />
eikä viisumia, ei henkilöpapereita<br />
tai taustatietoja. Ollaksemme uskollisia<br />
tälle käsitykselle meidän on oltava<br />
valmiita myös kantamaan ne seuraukset,<br />
joita hyvän tekeminen tässä yhteiskunnassa<br />
tuo, olemaan se vastakulttuurinen<br />
voima, jonka tavasta toimia tunnistaa<br />
Kristuksen.<br />
– Marja-Liisa Laihia<br />
Työalasihteeri<br />
KDY<br />
3 • 20<strong>10</strong><br />
35
Change language