Julkaisu - Hel2

1 Kara-tutkimuksen lähtökohdat
1.1 Tausta ja tavoitteet
HARRY SCHULMAN, HELSINGIN YLIOPISTO
Eurooppalaisten suurkaupunkien kehityksessä tapahtuu
rakenteellisia muutoksia, jotka näkyvät monella
tavalla kaupunkien fyysisessä ympäristössä, toiminnallisessa
rakenteessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Paljon keskustelua herättäneisiin aiheisiin kuuluvat
mm. globalisaatio ja kansainvälinen talouskilpailu,
ilmastonmuutoksen haaste sekä kansainvälinen
muuttoliike ja väestön vanheneminen. Nämä teemat
yhdistetään usein mahdollisuuksiin hallita kaupunkien
hajautuvaa rakennetta ja sosiaalista erilaistumista.
(esim. Marcuse & van Kempen 2000, Newman &
Kenworthy 2004).
Myös Suomessa aluerakenteen ja kaupunkikehityksen
on nähty uudistuvan (esim. Ristimäki ym.
2003, Vaattovaara & Kortteinen 2003, Ympäristöministeriö
2006). Koko maan aluerakenteen kehitystä
on leimannut väestön ja toimintojen keskittyminen
muutamille suurille kaupunkiseuduille. Näissä kasvukeskuksissa
kehitys näkyy paitsi asutuksen ja toimintojen
tiivistymisenä kaupunkien ytimissä, myös
väestönkasvuna taajaan asuttua kaupunkialuetta ympäröivällä
vyöhykkeellä. Erityisesti autoistuminen on
muuttanut kaupunkien rakennetta.
Suurten kaupunkiseutujen rakenteellisista kehityspiirteistä
voidaan mainita ”seutuistuminen” varsinkin
työssäkäyntialueita ajatellen, pienten taajamien
muodostuminen kaupunkiseutujen reunavyöhykkeille,
palveluiden keskittyminen kaupan suuryksiköiden
ympärille, paineet muuntaa vanhoja teollisuus- ja toimistotiloja
asumiskäyttöön sekä uudentyyppisten työpaikkakeskittymien
muodostuminen hyvien liikenneyhteyksien
varsille. Kaupunkirakenne toisaalta hajautuu
yhä laajemmalle alueelle, toisaalta tiivistyy keskusta-alueiden
ja lähiövyöhykkeiden täydennysrakentamisen
seurauksena. (esim. Halme 1999, Huhdanmäki
ym. 1999, Jaakola & Vaattovaara 2002, Schulman
2002, Pietala 2003, Ristimäki 2003, Kosonen 2007).
Monet hallinnolliset ja kaupunkien hallintaan liittyvät
tekijät kuten Suomen jäsenyys Euroopan unionissa,
uudistunut lainsäädäntö alueellisesta kehityksestä
(laki alueiden kehittämisestä, maankäyttö- ja
rakennuslaki), ohjelmaperustainen aluepolitiikka
(osaamiskeskukset, aluekeskukset) sekä julkisen ja
yksityisen sektorin väliset kumppanuudet ovat muuttaneet
kaupunkien asemaa yhteiskuntakehityksessä
ja entisestään lisänneet tarvetta ymmärtää syvällisemmin
kaupunkiseutujen rakenteellisen kehityksen
piirteitä.
Vaikka suomalaisten kaupunkiseutujen kehitystä
koskeva keskustelu onkin ollut vilkasta, tarkempi
kuva kehityksen eri ulottuvuuksista on jäänyt hajanaiseksi
(esim. Niskanen ym. 2004). Käsitteiden moninaisuus,
jopa ristiriitaisuus, on osaltaan vaikeuttanut
tutkimustulosten vertailtavuutta ja tätä kautta kokonaiskuvan
hahmottamista (esim. Vartiainen 1989,
Uudenmaan liitto & YTV 2001).
Tutkimusmenetelmien ja -aineistojen nopea kehitys
yhdessä aineistojen yhteiskäyttöön tähtäävien
hankkeiden (mm. YKR-Hertta) kanssa tarjoaa kaupunkien
rakennepiirteiden tutkimukselle entistä paremmat
mahdollisuudet (esim. Huhdanmäki ym.
1999, Ympäristöministeriö 1999, Galster ym. 2001,
Uudenmaan liitto & YTV 2001, Halme ym. 2002).
Kaupunkirakenteen tutkimuksen keskeisenä haasteena
onkin näiden uusien mahdollisuuksien hyödyntäminen
niin, että tutkimus voisi tarjota kaupunkien kehittämiseen
entistä jäsennellympää tutkimustietoa ja
uusia näkökulmia.
Isot rakenteelliset muutokset ja niiden taustalla
toimivat muutosvoimat herättävät uusia tutkimustarpeita.
Mitä muutosvoimat ovat, mitä konkreettisia
muotoja ne saavat aikaan ja ovatko niiden aiheuttamat
kaupunkien uudistamispaineet väistämättömiä? Käytetäänkö
kehittämiseen suunnattavat resurssit oikein?
Aikaisemmatkin yhteiskunnalliset muutokset näkyvät
suomalaisessa kaupunkikuvassa edelleen paljon
puhuvalla tavalla. Kaupunki toisensa jälkeen kaavoitettiin
toisen maailmansodan jälkeen uudestaan siten,
että vanha korvautui uudella struktuurilla. Se merkitsi
9