Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

Monikielisten oppilaiden monet äidinkielet
209
ei äidinkielellä ole samanlaista tukea kuin siinä maassa, josta oppilaan perhe
on kotoisin. Mitä vähemmän kieliryhmän jäseniä asuu paikkakunnalla, sitä
varmempaa on, että opetusryhmät ovat hyvin heterogeeniset paitsi ikärakenteeltaan
myös lähtötasoltaan. Opettajan on siksi osattava eriyttää opetusta ja
hänen on myös laadittava materiaalinsa pitkälti itse (ks. tarkemmin Le 2007;
Badawieh ym. 2007). Entisessä kotimaassa tuotetuista materiaaleista voi olla
hyötyä, mutta niitä ei voi käyttää sellaisenaan, sillä kyse on samanaikaisesti
useiden eri kulttuurien − vanhempien entisen kotimaan, suomalaisen ja maahanmuuttajien
oman kulttuurin − opetuksesta (ks. tarkemmin Kütük ym.
2007).
Opetusta hankaloittavat myös monet järjestelyihin liittyvät seikat: vain
harvalla opettajalla on opetusta yhdessä koulussa. Tavallista on, että opettaja
kiertää useita kouluja eikä siten pääse helposti minkään kouluyhteisön
jäseneksi. Lisäksi työsuhde on epävarma: yleensä opettajat palkataan vuodeksi
kerrallaan. Työhön ei ole määritelty kelpoisuusehtoja eikä toistaiseksi ole
myöskään luotu mitään koulutusväylää, jonka avulla tehtävään voisi pätevöityä,
ja siksi on helppoa – joskin ristiriitaista – esittää, että monikielisten oppilaiden
äidinkielten opettajat ovat epäpäteviä (ks. Pohjanpalo 2006).
Opetuksen aseman muutos opetussuunnitelmien uudistamisen yhteydessä
toi opettajille lisää haasteita. Vapaaehtoisena äidinkielen opetus oli jo
vanhastaan pitkälti oppilaiden ja heidän vanhempiensa motivaation varassa.
Oppilaiden motivaatiota lisäsi kuitenkin se mahdollisuus, että opetuksesta
sai arvosanan perusopetuksen päättötodistukseen. Uudistuksen myötä tämä
motivaatiolisä poistui. Oppimisen edistymisestä annetaan edelleen arvio,
mutta vain erillisen, epävirallisen todistuksen avulla.
Haasteista huolimatta on samalla ilmeistä, että niiden kolmenkymmenen
vuoden aikana, jolloin äidinkielten opetusta on annettu, opetus on kehittynyt
monin tavoin. Opettajille on järjestetty monenlaista täydennyskoulutusta,
opettajat ovat verkostoituneet ja opetusta ohjaavat kielikohtaiset opetussuunnitelmat,
joita on tähän mennessä laadittu lähes neljäänkymmeneen kieleen.
Opetusta annetaan vuosittain noin viidessäkymmenessä eri kielessä.
Koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa vuosiksi 2007–
2012 (OPM 2008, 47) esitetään seuraava tavoite:
”Jokaisen oppilaan tulee voida ylläpitää ja kehittää myös omaa äidinkieltään
suomen tai ruotsin kielen oppimisen rinnalla.”
Kielikoulutuspoliittiset linjaukset näyttävät siis samansuuntaisilta kuin tähän
asti: vastaisuudessakin on tarkoitus tukea oppilaiden monikielisyyden
kehittymistä. Vaikka käytännön toteutukset ovat monin paikoin ontuneet,