Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

356 Olli-Pekka Salo
etenkin jos asiaa tarkastellaan sen asemaa kaikille yhteisenä oppiaineena perusopetuksessa.
Ruotsin kielen osaamisen hyödyllisyyttä voidaan perustella
talouden näkökulmasta, sillä esimerkiksi vuonna 2007 Ruotsi oli Suomen
toiseksi tärkein vientimaa (10,7 %) ja kolmanneksi tärkein tuontimaa (10,0 %)
(Spiridovitsh 2008). Lisäksi esimerkiksi Suomen ja Ruotsin vuosisatainen yhteys
on johtanut kulttuurin ja kielen alueella moniin yhtäläisyyksiin, joiden
tunnistaminen edesauttaa myös nykypäivän suomalaisen itsetietoisuuden kehittymistä.
Toisaalta huoli Suomen kielivarannon rapautumisesta on johtanut
ehdotuksiin, joiden mukaan ruotsin kieli olisi syytä asettaa samaan asemaan
kuin muut vieraat kielet, sillä vieras kieli ruotsi useimmille suomalaislapsille
ja -nuorille on.
Vaikka asian tiimoilta on käyty vilkasta keskustelua, on merkillepantavaa,
että ruotsinopettajat näyttävät ottavan melko harvoin osaa näihin keskusteluihin.
Tähän saattaa olla syynä se, että monet heistä joutuvat joka tapauksessa
käymään tätä keskustelua omien oppilaittensa ja opiskelijoittensa kanssa.
Koska nämä keskustelut eivät ole esillä julkisuudessa ja koska ruotsinopettajien
asema on keskeisessä roolissa ruotsin opettamisessa, on tärkeää selvittää
ruotsinopettajien näkemyksiä heidän omasta oppiaineestaan.
Tässä artikkelissa käsiteltävä teema liittyy meneillään olevaan väitöstutkimukseeni,
jossa tarkastelen ruotsin opettamista vaikutusketjuna, joka alkaa
lainsäädännöstä ja kulkee opetussuunnitelmien, opettajankoulutuksen
ja oppimateriaalituotannon kautta varsinaiseen luokkahuonetoimintaan (ks.
myös Dufva & Salo 2009). Koko tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä
toimii pääasiassa dialoginen kieliteoria (esim. Vološinov 1990), jonka mukaan
kaikki kielellinen toiminta, jota luonnollisesti tällainen opettamisen vaikutusketju
pääasiallisesti on, on sosiaalista toimintaa, jota väistämättä ohjaavat
myös ideologiset valtasuhteet. Dialogisuudessa ihmisen nähdään lähtökohtaisesti
olevan dialogisessa suhteessa ympäristöönsä, sillä Bahtinin (1991)
mukaan elämä on perusluonteeltaan dialogista, sillä eläminen merkitsee osallistumista
dialogiin eri tavoin (esittämällä kysymyksiä, huomioimalla toiset,
jne.). Bahtin (1991) huomauttaa, että ihminen osallistuu tähän dialogiin koko
elämänsä ajan ”hengellään, koko ruumiillaan ja teoillaan”. Koska ihminen
on jatkuvassa dialogissa, on luonnollista, että hänen käyttämänsä kieli on
suurelta osin jaettua. Vološinov kuvaakin sanaa kaksipuoliseksi aktiksi, sillä
sanaa määrää ”yhtä paljon se kenelle se on kuin kenen se on” (Vološinov
1990, 106). Vaikka kielen ja vallan yhteenkietoutuneisuuden korostaminen
ei dialogisessa kieliteoriassa olekaan yhtä alleviivattua kuin kriittisessä diskurssintutkimuksessa
(ks. esim. Blommaert 2005; Pietikäinen & Mäntynen
2009), on sillä luonnollinen paikkansa myös dialogisessa kieliteoriassa. Koska