Avaa tiedosto - TamPub - Tampereen yliopisto

426 Arja Virta
Oppilaat ovat jäseniä monietnisissä yhteisöissä, ja koulun on siksi otettava
huomioon yhteisöjen kulttuurinen moninaisuus, sillä muutoin kasvatus
ei olisi yhteiskunnallisesti relevanttia (ks. myös Löfström 2008, 283). Yhteiskunnalliselle
opetukselle asetetaan yleisesti tavoitteeksi tasa-arvon ja demokratian
lisääminen ja oppilaan oman kulttuuri-identiteetin vahvistaminen.
Demokratian periaatteisiin sisältyy myös vähemmistöjen oikeuksien kunnioit
taminen, joskin tasapainon löytäminen moninaisuuden ja yhdenmukaisuuden
välillä voi olla vaikeaa (Banks 2008, 58–59). Monikulttuurisuuskasvatuksen
ihanteiden ja käytännön välillä vallitsee kuitenkin usein selvä kuilu
myös sellaisissa yhteiskunnissa, joihin on pitkään suuntautunut voimakas
maahanmuutto (Dilworth 2008, 435).
Maailmassa, jossa valtiot ovat taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaisia
toisistaan, myös kansalaiskasvatuksen on laajennuttava. Byram (2006, 109,
127) näkee haasteena kulttuurienvälisen kansalaisuuden käsitteen kehittämisen.
Vastaavasti Banks (2001) käyttää käsitteitä monikulttuurinen kansalaisuus
ja monikulttuurinen kansalaiskasvatus. Rinnalla esiintyy usein käsite
globaalikasvatus, joka ei ole kuitenkaan yhteneväinen. Kansalaisuuteen
liittyvät lailliset, sosiaaliset ja poliittiset oikeudet ovat kuitenkin sidoksissa
kansallisvaltioon, joten se määrittää sosialisaation käytännöllisiä rajoja (ks.
Heilman 2006, 193–195). Jos toisaalta puhutaan kulttuurienvälisestä tai ylikulttuurisesta
kansalaiskasvatuksesta, identifioitumisen ja sosialisaation
kohde on epämääräisempi, sillä ei ole yksiselitteisesti yhteisöä, johon voisi
tuntea yhteenkuuluvuutta. Sosiaalistaminen yhteen kansallisvaltioon ja sen
yhteiskuntaan on periaatteessa ollut selkeää.
Sosiaalistamiseen kuuluu normisosialisaatio. Monikulttuurisen luokan
yhteiskuntaopin oppitunnilla saatetaan törmätä eri yhteisöissä vallalla olevien
normien ja käytänteiden erilaisuuteen. Esimerkkejä ovat suhtautuminen
perhe-elämään, sukupuolten tasa-arvoon ja elämäntapaan. Tässä suhteessa
eriävyyksiä voi olla valtaväestönkin keskuudessa esimerkiksi uskonnollisten
ryhmittymien välillä. Monikulttuurisuuskasvatuksessa on yleisenä
eettisenä periaatteena pluralismi eli hyväksyvä suhtautuminen arvojen ja
elämäntapojen erilaisuuteen. Ristiriitainen kysymys on tällöin, miten pitäisi
suhtautua sellaisiin normeihin, jotka ovat suvaitsemattomia ja tasa-arvoa
ja ihmisoikeuk sia loukkaavia – tällöin monen perspektiivin hyväksyminen
voisi johtaa arvorelativismiin ja jopa lakienvastaisten käytänteiden suvaitsemiseen
(Heilman 2006, 196–197). Yleisperiaatteena voidaankin pitää, että
erilaisia arvoja voidaan hyväksyä edellyttäen, että sitoudutaan eettisesti kestäviin
arvoihin (Puolimatka 2006, 79–80), mutta tässäkin voidaan törmätä
tulkintavaikeuksiin. Samoin looginen periaate on nojautuminen yhteiskun-