HUMANUM - Helda

64
Neuhaus ei siis yhdy olettamukseen, että yhteinen etiikka ja uskontojen välisten yhteisten
eettisten nimittäjien etsiminen olisi oikea keino maailmanrauhan saavuttamiseen. 212 Hänen
kritiikkinsä maailmaneetos-projektia kohtaan on sekä pragmatistinen että reaalipoliittinen. 213
Juuri se, että Küng pyrkii reaalipoliittisesti takaamaan maailmanjärjestyksen ensisijaisena
tavoitteena ja toisaalta hänen menetelmänsä tehdä se metodisesti reaalipolitiikan vastaisesti
yhteisen moraalin avulla ovat jännitteessä keskenään.
Neuhausia vapaasti tulkiten voidaan päätyä seuraaviin johtopäätöksiin maailmaneetosprojektin
suhteen. Küngin tulisi tavallaan olla puhtaammin reaalipoliitikko, jos hän aikoo pitää
kiinni maailmanrauhan argumentatiivisesta apriorisuudesta. Hänen pitää kiinni myös
menetelmästä, joka ei viime kädessä liity etiikkaan, vaan jonkinlaiseen vallantasaukseen. Kyse
on ihmisten ja uskontojen näkemisestä antagonistisina voimavaroina. Ne vaativat
reaalipoliittista tasapainottamista, säätelyä ja kontrollia, jotteivät antagonismit purkautuisi.
Kun kaikilla uskonnoilla olisi täysin oma ”valta-alueensa”, myös etiikan osalta, olisi myös
yhteiskunnallinen tasapaino taattu. Juuri tässä mielessä girardilainen ja reaalipoliittinen ihmisja
yhteiskuntakäsitys näyttäisivät olevan analogisia ja siten myös pessimistisempiä malleja
kuin maailmaneetos-projektin pohjalla oleva ihmiskäsitys. 214 Küngin pyrkimys tuntuisi sen
sijaan viittaavan ideaalipolitiikkaan. Ideaalipolitiikassahan etiikka ajaa reaalipoliittisten
tavoitteiden ohi myös silloin kun tavoitellaan rauhaa. 215 Neuhausin esittämien näkökohtien
valossa ei ole realistista olettaa, että tämä vastaisi tarkoitustaan, koska juuri
212
213
214
215
Neuhaus 1999, 169. Ks. myös esim. Huber 1993a, 565; 1993b.
Neuhaus ilmaisee näkevänsä uskonnon, erityisesti kristinuskon, pragmatistisena kokonaisuutena. (Neuhaus
1999, 91.) Reaalipolitiikan käsitettä hän ei mainitse.
Vrt. AWW, 19, 20; WE, 262–263; WWW, 62–88; Boulding 1996; _Galtung 1993; Galtung 1996; Genovés
1996; Groff & Smoker 1996; Kuschel 1998, 459; Hengsbach 2001, 111–114. Neuhausin girardilaisuudessa
voidaan nähdä sosiologisesti mielenkiintoisia yhtymäkohtia klassisten konfliktiteorioiden perinteeseen,
joiden arkkityyppinä voidaan pitää Max Weberiä, ks. esim. Antikainen et al. 2000, 159–161, 192, 365–368.
Oman aikamme pragmatisteiksi luokitelluista sosiologeista on syytä mainita C. Wright Mills, johon
Neuhausin ajatuksilla on niin ikään selviä yhtymäkohtia, ks. Sulkunen 1994, Mills 1956; 1959.
WWW, 52–61.