HUMANUM - Helda

76
oletettu maailmanrauhan argumentatiivinen apriorisuus joutuu maailmaneetos-projektissa
uuteen valoon. Maailmanjärjestystä ei ole Küngin mukaan tavoiteltava korkeimpana
päämääränä, vain itsensä vuoksi, kuten ei kansallista etuakaan. Poliittiset tekijät, kuten
globaali yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tasapaino, eivät itsessään ole Küngille päämääriä,
vaan etiikka.
Ilahduttavan selviä ovat lausunnot eetoksen etusijaisuudesta politiikkaan nähden: ”Ethoksen pitää
olla ylin arvo politiikkaan ja lakiin nähden [...] ethoksen pitää siksi informoida sekä inspiroida poliittista
johtamistamme” [...] ”[...] antaaksensa eettisen johdatuksen eettisiin, kansallisiin, sosiaalisiin,
ekonomisiin ja uskonnollisiin jännitteisiimme.” 249
Ei ole sittenkään niin, että moraalinen ulottuvuus, maailmaneetos, olisi tavoiteltavaa vain
pragmatistisista syistä ja pragmatistisilla keinoilla kuten edellä oletettiin. Maailmanetiikalla on
itseisarvo riippumatta siitä, saavutetaanko sen avulla maailmanrauha vai ei. Juuri tämä selittää
myös sen, miksi Küng ei näe hyväksi käyttää valtaa, vaan nimenomaan yhteistä moraalia
maailmanrauhan savuttamiseksi. Aiemmin kävi ilmi, ettei Küng pidä vallankäyttöä realistisena
keinona rauhan saavuttamiseksi, muttei kiellä sen periaatteellista sallittavuutta. Nyt paljastuu,
että Küng vastustaa vallankäyttöä ja reaalipolitiikkaa myös periaatteellisesti. Küngille ei ole
yhdentekevää, millä keinolla maailmanrauha saavutetaan. Etiikka ei siis ole ainakaan
pelkästään keino, vaan myös päämäärä sinänsä.
Edellä mainitun oikeudenmukaisuuden ohella maailmanrauhan yläpuolella on myös toinen
eettinen arvo. Tämä liittyy siihen, mitä luvun alussa puhuttiin planetaarisesta vastuusta.
249
reines Machtdenken zu verfallen.” Seuraavassa luvussa perehdytään tarkemmin Küngin
relativismikritiikkiin.
WWW, 153: ”Erfreulich deutlich sind die Aussagen über den Vorrang des Ethos vor der Politik: ’Ethos
soll vor der Politik und dem Gesetz Vorrang haben, weil das politische Handeln es mit Werten und
Wahlmöglichkeiten (’choises’) zu tun hat […] Ethos muss deshalb unsere politische Führung informieren
und inspirieren.’ [...] ’[…] um der Lösung unserer ethischen, nationalen, sozialen, ökonomischen und
religiösen Spannungen eine ethische Anleitung zu geben.’ ” (Kursivointi minun.) Ks. myös RFV, 76; J, 745;
GEWP, 11–13; R. von Weizsäcker 1995; Wehowsky 1996. Vrt. toisaalta Strüning 1999a, 178, 179;
Casanova 1999, 33–38.