vaitoskirja harkasalmi3-155c - Muotoilun tutkimus

66
laatuista ja yhtäjaksoista hahtuvanauhaa, jonka hienous on 20–40 x 10 3 tex. (Simola
1949, 121.)
Pellavan kehruu vaatii oman kehruulaitteistonsa. Yleisimmin käytössä ovat rengaskehruuseen
perustuvat märkä-, puolikuiva- tai kuivamenetelmät. Varsinaista kehruuta
varten häkilöity kuituhahtuva kerrataan ja venytetään useita kertoja tasaisen
lopputuloksen saamiseksi. Venytysvaiheen jälkeen hahtuvanauhasta muodostetaan
käämikoneissa esilankaa venyttämällä ja samalla sille annetaan löysä kierre kehruun
helpottamiseksi. Märkäkehruussa esilanka ohjataan kuumavesialtaan (noin 60 ºC)
läpi liima-aineiden pehmittämiseksi ja osittaiseksi poistamiseksi. Tällöin kuidut liikkuvat
tasaisemmin kehruun aikana. Puolikuivakehruussa esilanka käytetään nopeasti
kylmässä vedessä, jolloin ainoastaan langan pinta kostuu. Kuivakehruussa nimensä
mukaisesti kuidut kehrätään edellä mainituilla tavoilla ilman kastelua. Kuivakehruu
on yleistä sekoitettaessa pellavan tai hampun kanssa muita kuituja, kuten esimerkiksi
puuvillaa, villaa tai polyesteriä. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 123–125.)
Märkäkehrätyt langat ovat korkeakiiltoisimpia ja niistä saadaan ohuimpia lankoja,
joiden hienous on keskimäärin 28–81 tex. Puolikuivakehruu vähentää kuitujen karvaisuutta,
ja siten voidaan kehrätä keskihienoja lankoja. Kuivakehrättyjen lankojen
hienous vaihtelee 115–450 texiä. Ne ovat märkäkehrättyjä epätasaisempia ja karvaisempia,
koska kuivat lyhyet kuidut eivät levity tasaisesti eikä kuivakehräyksessä ole
piikein varustettua venytyskenttää. Märkä- ja puolikuivakehrätyt langat on kuivattava
kehruun jälkeen 12 %:n kosteuspitoisuuteen. (Salmon-Minotte & Franck 2005,
124.)
Rohdinkuituja eli lyhyitä kuitukimppuja saadaan aivinakuitujen jalostuksen sivutuotteena
sekä lihtauksessa että häkilöinnissä. Lihtarohtimet sisältävät runsaasti
päistäreitä, jotka on esipuhdistettava. Häkilärohtimet ovat lähes päistäreettömiä ja
riittävän puhtaita suoraan jatkojalostukseen joko kehräämöille tai kuitukangasteollisuudelle.
Langanvalmistuksessa rohdinkuidut karstataan piikkivalsseilla nauhaksi
ja kehrätään esilangaksi. Karstauksen tarkoituksena on poistaa epäpuhtauksia, suoristaa
kuituja, pilkkoa pitkiä kuituja ennen nauhanmuodostusta. Karstanauhoja venytetään
yleensä aivinahahtuvia vähemmän, jolloin esilankaan jää epäpuhtauksia.
Rohdinnauhan kertaus- ja venytysvaiheita on useimmiten 2–3 peräkkäin, mikä lisää
kehrättävän langan tasaisuutta ja päistäreettömyyttä. Niitä voidaan myös kammata
venytyksen jälkeen ennen esilangan valmistusta. Kampauksen tehtävänä on poistaa
kaikkein lyhyimmät kuidut ja lisätä kuitujen yhdensuuntaisuutta, jotka yhdessä lisäävät
langan lujuutta. Myös rohdinkuituja valmistetaan sekä märkä-, puolikuiva-
että kuivakehruuna. Rohdinlangat ovat aivinalankoja paksumpia ja epätasaisempia.
3 pellava ja hamppu tekstiiliteollisuuden raaka-aineena
(Salmon-Minotte & Franck 2005, 116, 159–160.)
Valkaisu ja viimeistelyt tehdään yhä useimmiten valmiille langoille tai kankaille,
mutta 1970-luvulta lähtien Euroopassa on suuntauksena valkaista hahtuvanauha
ennen kehruuta. Tällöin voidaan kehrätä ohuempia lankalaatuja, jotka ovat
valkaisemattomista hahtuvanauhoista kehrättyihin lankoihin verrattuna lujempia ja
tasalaatuisempia. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 122–124.) Pellavan ja hampun
valkaisua pidetään vaikeampana kuin puuvillan niiden sisältämän ligniinin vuoksi,
siksi pellava- ja hampputuotteita valmistetaan eriasteisesti valkaistuna (Talvenmaa
1998, 17). Kuituaineksen huokoisuuden takia valkaisuaineet tunkeutuvat nopeasti
kuituihin, joten esimerkiksi korkeissa lämpötiloissa tehtävät valkaisut heikentävät
nopeasti kuitujen lujuutta. Valkaisu on kolmivaiheinen prosessi, jossa ensimmäisenä
on hapankäsittely suolojen poistamiseksi, toiseksi alkalipesu muiden kuin selluloosakomponenttien
poistamiseksi ja lopuksi valkaisu alkaleissa olosuhteissa halutun vaaleusasteen
saamiseksi (Ossola & Galante 2004, 180). Yleisimpiä valkaisukemikaaleja
ovat hypokloriitti, kloriitti ja vetyperoksidi, joista useimmat ovat hyvin myrkyllisiä.
EU:n alueella käytetään pääasiassa vetyperoksidia sen alhaisemmasta valkaisukyvystä
huolimatta, koska sen ei ole todettu aiheuttavan terveyshaittoja. Suomen tekstiiliteollisuus
käyttää pääasiassa vetyperoksidia, sen sijaan tuontitekstiilit saattavat olla
kloorivalkaistuja. (Salmon-Minotte & Franck 2005, 122–123; Talvenmaa 1998, 42.)
Valkaisussa syntyy aina painohäviöitä, jotka ovat riippuvaisia muun muassa lähtö-
raaka-aineesta, kehruutavasta ja langan paksuudesta. Märkäkehrättyjen lankojen valkaisuhäviöt
ovat kuivakehrättyjä alhaisempia ja langan paksuuden lisääntyessä painohäviöt
kasvavat. (Vaarna 1965, 148–149.) Painohäviön takia valkaistut langat on
puolattava uudelleen. Ossola & Galante (2004, 184–186) ovat tutkineet entsyymien
käyttöä hahtuvanauhan käsittelyssä. Käsittelyn seurauksena raaka-aineesta voitiin
kehrätä ohuempia lankoja. Langat olivat tasaisempia ja lujempia kuin perinteisesti
kemiallisesti käsitellystä raaka-aineesta kehrätyt langat, myös nepsejä eli nyppyjä oli
vähemmän. Kemialliseen käsittelyyn verrattuna entsyymit toimivat selektiivisesti eri
substraateissa ja miedoissa käsittelyolosuhteissa, mikä paransi prosessien kontrolloitavuutta,
lisäsi prosessien turvallisuutta ja vähensi ympäristövaikutuksia.
Lankojen numeroinnilla kuvataan lankojen (ja kuitujen) paksuutta, joka ilmaistaan
massan ja pituuden suhteesta toisiinsa. Kuitujen halkaisijaa käytetään harvoin
mittayksikkönä luonnonkuiduille, koska niiden poikkileikkausten muodot ja leveydet
vaihtelevat kuidun eri kohdissa. Pellava- ja hamppulankojen (ja kuitujen) paksuuden
ilmaisemisessa on useita eri numerointijärjestelmiä. Pellavatuottajilla on ollut
runkokuituja lyhytkuitumenetelmin
67