Patriarkat ja Profeetat-

Patriarkat ja Profeetat
Kaikista tuntui, että he olivat menneet liian pitkälle voidakseen enää kääntyä takaisin. Elleivät
he luovuttaisi Joosefia, tämä epäilemättä kertoisi asian isälle, joka taas ei jättäisi rankaisematta
suosikkipoikansa julmaa kohtelua. Niinpä he karaisivat sydämensä kestämään säälimättä hänen
avunpyyntö jään ja luovuttivat hänet pakanallisille kauppiaille. Karavaani lähti liikkeelle ja
katosi pian näkyvistä. {PJP 191.3}
Ruubenin palatessa kaivolle Joosef oli jo poissa. Hätääntyneenä ja itsesyytösten valtaamana
hän repäisi vaatteensa, riensi veljiensä luo ja huudahti: ”Poika on kadonnut. Voi minua, minne
minä joudun!” Saatuaan kuulla miten Joosefin oli käynyt ja ettei häntä enää saataisi takaisin
Ruuben lopulta suostui toisten tuumaan, jolla he pyrkivät salaamaan syyllisyytensä. He
tappoivat vuohipukin, kastoivat Joosefin ihokkaan sen vereen ja veivät vaatteen sitten isälleen
selittäen löytäneensä sen kedolta ja arvelleensa sen kuuluneen veljelleen. ”Tarkasta”, he
sanoivat, ”onko se poikasi ihokas vai eikö.” He olivat pelänneet tätä kohtausta, mutta nyt he
joutuivat katselemaan sellaista sydäntäsärkevää tuskaa ja riipaisevaa surua, johon eivät olleet
osanneet varautua. ”Tämä on minun poikani ihokas”, sanoi Jaakob. ”Villipeto on hänet syönyt;
totisesti, Joosef on raadeltu kuoliaaksi.” Turhaan hänen poikansa ja tyttärensä yrittivät
lohduttaa häntä. ”Jaakob repäisi vaatteensa, pani säkin lanteilleen ja suri poikaansa pitkät ajat.”
Aikakaan ei tuntunut lievittävän hänen suruaan. ”Murehtien minä menen tuonelaan poikani
tykö”, hän vaikeroi epätoivoisena. Veljekset kauhistelivat tekoaan, mutta eivät isän moitteiden
pelosta uskaltaneet ilmaista syyllisyyttään, mikä heistä itsestäänkin tuntui kovin
raskaalta. {PJP 191.4}
136