ESIINTYMISJÄNNITTÄJÄLLE APUA - YTHS

64
opiskelijoiden omasta aloitteesta. Vapautuminen ja avoimempi suhtautuminen ilmeisen
arkaan aiheeseen on tapahtunut 90­luvulla.
Vaikka jännittämisestä puhutaankin nykyään avoimemmin kuin 80­luvulla, voi se
piiloutua opiskelijoilla edelleenkin suojamuurin taakse. Välinpitämättömän, ylimielisen,
ylisuulaan tai joskus jopa aggressiivisen käyttäytymisen takaa paljastuu monesti
jännittäminen, jota ei uskalleta suoraan tunnustaa. Tällainen jännittäminen on kuitenkin
yleensä ”normaalia” ja johtuu kokemuksen ja tiedon puutteesta. Asia korjaantuu tai
hälvenee tavallisesti itsestään kurssin edetessä. Arvelen, että teologiopiskelijoiden ja
käsityönopettajaksi opiskelevien kohdalla osasyy edellä mainittuun on
ammatinvalinnassa. Molempien opinnot tähtäävät ammattiin, johon julkinen puhuminen
ja esiintyminen kuuluvat välttämättömästi. Papin tai opettajan ei odoteta ensimmäisenä
kompastuvan esiintymisjännitykseen. Toisaalta kyseisiä opintoja opiskelemaan on
varmasti jo valikoitunut sosiaalisesti rohkeampia henkilöitä.
Se, että jännittäminen ei korostu kyseisten opiskelijaryhmien kohdalla, ei välttämättä
tarkoita, ettei ongelmaa ole. Opettajan tietoon eivät luonnollisesti tule ne tapaukset,
joissa esimerkiksi koko opinnot keskeytyvät tai opintosuunta vaihtuu esiintymiseen
liittyvän häiritsevän jännittämisen vuoksi.
Esiintymisjännityskurssit vapaan sivistystyön oppilaitoksessa
Olen pitänyt esiintymisjännittäjille kursseja Helsingin suomenkielisessä
työväenopistossa vuodesta 1997 nimellä Esiintymisjännitys kuriin. Kurssien kesto on
ollut 15–21 tuntia 5–7 kokoontumiskertana. Yhden lukuvuoden aikana kursseja on ollut
1–3. Ryhmien minimikoko on ollut 8 henkeä ja maksimikoko 18. Tavallisimmin
ryhmässä on 12–14 opiskelijaa.
Tavoitteena on ollut hälventää häiritsevää esiintymisjännitystä antamalla tietoa
jännittämisestä ja mahdollisuuden kartuttaa kokemuksia puheviestinnän harjoitusten
avulla. Kurssilla on myös pyritty siihen, että se olisi ensi askel lähteä kehittämään omia
taitojaan muilla puheviestinnän kursseilla sekä antaa sysäys omaehtoiseen itsensä
kehittämiseen ja kokemusten hankkimiseen.
Syyt kurssien järjestämiseen lähtivät käytännön tarpeista. Tavallisilla puheviestinnän
kursseilla oli tarve käyttää yhä enemmän aikaa jännityksestä johtuvien ilmiöiden
pohdiskeluun. Kun 70­luvun lopussa pidin ensimmäisiä puheviestinnän kursseja
työväenopistossa, esiintymisjännityksestä puhuttiin lyhyesti tavallisesti yhdellä kerralla
ja asia oli sillä kuitattu. Enempää ei kyselty ja sitten vaan pureuduttiin
harjoittelemiseen. Tällöin puheviestinnän kurssit kestivät koko lukuvuoden, kerran
viikossa kaksi tuntia syksystä kevääseen. Sama ilmiö kuin yliopisto­opiskelijoiden