ESIINTYMISJÄNNITTÄJÄLLE APUA - YTHS

72
jännittyneisyys nimittäin todennäköisesti heikentää myös tiedollista ja taidollista
oppimista (Greene, Rucker, Zauss & Harris 1998).
Erityisen tärkeäksi tekijäksi esiintymisjännityksen lievenemisessä on taitokursseilla
osoittautunut se, että opiskelijat saavat myönteisiä kokemuksia sosiaalisesti vaativasta
tilanteesta. Jännittyneisyyden lievenemiseen näyttäisi vaikuttavan erityisesti se, että
yleisöön liittyvät kognitiiviset käsitykset ja tulkinnat muuttuivat myönteisiksi.
(MacIntyre & MacDonald 1998.) Jotta taito­opetuksesta hyötyisivät ne, joilla on vahva
esiintymisjännitys, on tärkeää huolehtia siitä, että harjoitustilanteissa on tukea antava
yleisö. Opiskelijoita pitäisi ohjata tekemään myönteisiä havaintoja ja luomaan
positiivisia mielikuvia kuuntelijoista – myös sellaisista kuuntelijoista, jotka itse ovat
esiintymisvarmoja. Ei ole perusteita olettaa, että vain esiintymistä jännittävät pystyvät
tukemaan toisiaan.
Esiintymistaitokurssien tietoisena tavoitteena voisi olla myös viestinnän eettisten
kysymysten pohdinta. Erilaisuuden hyväksyminen ja tuen osoittaminen ovat sellaisia
periaatteita, joille esimerkiksi dialoginen viestintäetiikka perustuu (Johannesen 2002,
58–69). Erilaisuuden arvostaminen ja hyväksyminen ovat edellytyksiä sille, että
erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä voidaan käydä avointa dialogia. Aito vuoropuhelu
edellyttää lähtökohtaisesti sitä, että hyväksymme toistemme erikoislaadun ja olemme
valmiit tukemaan toisiamme.
Esiintymiskoulutuksessa olisikin syytä nostaa viestinnän eettiset periaatteet ja
erilaiset kanssakäymisen arvostukset opiskelijoiden pohdittaviksi. Tuen osoittaminen ja
havaitseminen ovat niitä vuorovaikutustaitoja, joita erityisen hyvin voitaisiin harjoitella
ryhmissä, joissa on niin arkoja kuin varmojakin esiintyjiä. Tällaisten seikkojen
huomioon ottaminen opetuksessa tukisi todennäköisesti myös koulutuksen
siirtovaikutusta. On nimittäin niin, että ainakin opintojen ulkopuolisissa
esiintymistilanteissa esiintymisvarmat ja esiintymistä jännittävät tulevat toisensa
kohtaamaan. Vaikka vertaisryhmän tuki onkin merkittävää, voisi myös kysyä, eikö juuri
yliopisto­opinnoissa pitäisi valmentaa opiskelijoita kohtaamaan sellaisia
vuorovaikutustilanteita, joihin he osallistuvat myös opintojen ulkopuolella. Oppijoiden
jakaminen erilaisiin ryhmiin esimerkiksi jonkin niin yleisen ominaisuuden kuin
esiintymisjännityksen suhteen voi korostaa ”me ja ne muut ­asetelmaa”, joka ei ole
tarkoituksenmukainen lähtökohta vuorovaikutukselle.
Esiintymistä jännittävien kokemuksia erillisryhmien tarpeellisuudesta tai
koulutuksen vaikuttavuudesta ei ole syytä väheksyä, mutta olisiko tarpeen suunnata
esiintymisjännityskoulutusta myös muille ryhmille? Ehkä esiintymisjännityskursseja
tarvitsisivatkin erityisesti puheviestinnän kouluttajat, jotta he uskaltaisivat
opetuksessaan käsitellä tunteita ja emootioita ja jotta he rohkenisivat luottaa siihen, että
taito­opetuksesta voi olla hyötyä silloinkin, kun se saattaa oppijasta tuntua hieman