Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

126
vakuutettujen hyväksi. Tuloksena olisi ”vakuutuksen ottaneiden yhteisen
edun idean renessanssi: kaikki vanhaksi elämiseen vakuutuksella varautuneet
kustantavat kaikille riittävän eläketurvan elinajaksi” (Niiranen 2006,
213). Kun lisäeläketurvaa ei toteuteta elinikäisenä eikä edes vakuutuksen
muodossa, säästetyt varat eivät enää ole missään mielessä yhteisiä. Koska
kenenkään kuolinhetkeä ei voi varmasti tietää, elinikäinen eläketurva korostaa
kollektiivista riskin jakamisen ideaa huomattavasti enemmän kuin
muutamien vuosien määräaikaiseen eläkkeeseen tähtäävät sopimukset, joita
pääosa vapaaehtoisista eläkejärjestelyistä tällä hetkellä on.
Kiinnostavaa on myös se, miten edellä mainitut verouudistukset näkyvät
vakuutuksenottajien säikähdyksenä. Ensin vuoden 2004 pääomaverotukseen
siirtymisen seurauksena yksilöllisen eläkevakuutuksen suosio romahti
puoleen, ja vuoden 2009 uudistuksen myötä se vaipui historiallisen alhaiselle
tasolle: vuonna 2008 uusia yksilöllisiä eläkevakuutuksia otettiin noin
74 000 kappaletta, vuonna 2010 vain 12 000 (Koivisto 2011). Tämä ei
selity sillä, että vakuutuksenottajat olisivat siirtyneet uusiin ps-tileihin. Ainakaan
toistaiseksi ne eivät ole muodostuneet korvaaviksi eläkesäästämisen
välineiksi: vuonna 2010 uusien ps-sopimusten lukumäärä oli noin 10 000
(Koivisto 2011).
Nämä muutokset osoittavat sen, kuinka vahvasti yksityinen henkilövakuutustoiminta
on kehittynyt ja kehittyy edelleen julkisen vallan suojeluksessa.
Sitä on tuettu verohelpotuksilla (henkivakuutus ja eläkevakuutus) ja
siitä on tehty pakollista (liikennevakuutus, työtapaturmavakuutus, työntekijäin
ryhmähenkivakuutus ja työeläkevakuutus). Lisäksi yksityisvakuutukseen
on kohdistunut huomattavan voimakasta valvontaa ja sääntelyä,
mikä tosin on viime vuosikymmeninä keventynyt. Maarse ja Paulus (2003)
korostavat, että yksityisten vakuutusyhtiöiden sääntelyllä on kaksi keskeistä
tehtävää. Ensinnäkin sen tavoitteena on kontrolloida yhtiöiden vakavaraisuutta
ja korvaustenmaksukykyä ja toiseksi vahvistaa yksityisvakuutuksen
”sosiaalista” tehtävää.
Olennainen kysymys tässä on se, kuinka pitkälle sääntely voi mennä. Eräs
ajankohtainen esimerkki tästä ongelmasta on keskustelu uudenlaisen sairauksia
ennustavan geenitiedon käytöstä yksilöllistä henki-, tapaturma- ja
sairausvakuutusta hakevien henkilöiden riskiluokittelussa ja vakuutuskelpoisuuden
määrittelyssä. Perinteisesti markkinaehtoisesti toimivien vakuutusyhtiöiden
oikeutta valita ja diskriminoida asiakkaitaan esimerkiksi su-