Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

Arviointia
Beckin riskiyhteiskunta on sekä poliittinen että akateeminen projekti, ja
pikemmin kertomus kuin teoria. Se merkitsi 1980-luvulla tärkeää avausta
ympäristösosiologian suuntaan. Beck jatkoi Riskiyhteiskunnan ympäristösosiologista
osuutta seuraavassa, myös suomeksi käännetyssä kirjassaan
Riskiyhteiskunnan vastamyrkyt (Beck 1990). Kirjan esipuheessa Ilmo Massa
sanoo ymmärtävänsä riskiyhteiskunnan ”sosiologiseksi tyyppikäsitteeksi,
johon on päädytty yhdistämällä ympäristökriisin näkökulmasta eri tieteenaloilta
poimittuja hajanaisia ja katkonaisia tietoja ympäristön vaurioitumisesta”.
Beckin riskiyhteiskunnan teesi on saanut empiiristä tukea esimerkiksi
riskitietoisuuden kasvua koskevissa tutkimuksissa (Mythen 2004).
Beckille riskit ovat ihmisen oman toiminnan aikaansaamia, elämää uhkaavia
reaalisia vaaroja. Beckin käsite poikkeaa niistä riskikäsityksistä, joissa
korostetaan riskiä konstruktiona: mikä tahansa voidaan määrittää riskiksi ja
omaksua riskilaskennan ja vakuutuksen kohteeksi (Dean 1999, 177–188).
Sosiaalivakuutuksen tunnetuin teoreetikko Francois Ewald (ks. Liukon
luku tässä kokoelmassa) noteeraa tosin myös klassisista vakuutusriskeistä
eroavan toisen riskisukupolven (Helne ym. 2003, 70).
Kritiikissä on huomautettu siitä, miten karkea ”ihmisten itsensä tuottaman
riskin” käsite on ja miten erilaisia aikoja, yhteiskuntia, vaaroja ja kokemuksia
se sulattaa yhteen. Beck myös liioittelee riskien yhtäläistymistä,
jakokysymysten väistymistä ja riskitietoisuuteen nojaavan ahdistuksen luomaa
solidaarisuutta. Hyväosaiset voivat suojautua monenlaisilta riskeiltä,
vaikka he eivät ehkä voi pysäyttää ilmastonmuutosta tai talouden kriisejä.
Beckille riskit ja riskitietoisuus toimivat takaisinsyöttömekanismina, refleksiivisten
ja korjaavien prosessien lähteenä. Sen sijaan uusfoucaultlaiset
hallinnan teoreetikot ovat Ian Culpittin (1999) huomauttamalla tavalla
korostaneet riskidiskursseja yksilöihin kohdistuvien kontrollien ja tukahduttavan
vallan välineenä, kun tietyt yksilöt tai ryhmät – maahanmuuttajat,
muslimit, köyhät, homoseksuaalit, yksinhuoltajaäidit, HIV-tartunnan
saaneet – nimetään riskeiksi.
Yksilöllistymistarina on viehättänyt monia, kun taas toiset huomauttavat
sen rajoista, niin yhteiskuntaluokkien säilymisestä tai paluusta kuin sitkeistä
sukupuolijaoista ja perheen vastaiskusta (Jallinoja 2006). Vaikka beckiläisittäin
yhteiskuntaluokkia on pidetty zombeina, luokat eivät ole kokonaan
kadonneet sosiologiasta ja ovat ehkä kokemassa jonkinlaista paluuta.
204