Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

232
vaikkapa omaishoidon tuki; samaan ryhmään kuuluvat eläkeläisten ja opiskelijoiden
asumistuet. Kielteisesti syrjiviä etuuksia ovat lähinnä asumis- ja
toimeentulotuki.
Suomessa toimeentulotuki ei välttämättä ja systemaattisesti ole ainoastaan
pienituloisen väestön etuus. Se ei siis kytkeydy köyhyyden stigmasointiin
niin voimakkaasti kuin ehkä ensi näkemältä näyttää. Toiseksi, se ei
missään suomalaisten tulokymmenyksessä tai sosioekonomisessa ryhmässä
ole tärkein tulonsiirto; jokaisessa ryhmässä muut etuudet ovat tärkeämpiä
toimeentulon lähteitä kuin toimeentulotuki. Kolmanneksi, ja osin edellisestä
kohdasta johtuen, toimeentulotukitilastot yliarvioivat voimakkaasti
toimeentulotuen merkityksen ensisijaisena tulonlähteenä. Suurin osa
asiakaskunnasta käyttää toimeentulotukea täydentävänä ja satunnaisena
tulonlähteenä. Neljänneksi, toimeentulotukitilastot eivät kerro toimeentulotukea
saavan väestönosan kasvusta. Päinvastoin lamavuosien jälkeen
toimeentulotuen hakeminen on ollut jatkuvasti laskussa. (Stakes 2008.)
Toisaalta on tunnustettava, että toimeentuloriippuvaisuudessa on nähtävissä
pitkäkestoisuutta yksilön elämänkaarella kuin myös sukupolvelta toiselle
periytyvyytenä. Suomessakin on siis pistemäisiä huono-osaisuuden taskuja,
vaikka ne eivät tulokymmenystarkasteluissa tulekaan esiin.
Toinen Baumanin analysoima köyhyyteen kytkeytyvä ulottuvuus on sosiaaliturvalta
työhön -ohjelmat, joissa toimeentulotukiasiakkaita ja työttömiä
autetaan ja kannustetaan työelämään lisäämällä koulutuksen ja kuntoutuksen
avulla heidän ”työelämävalmiuksiaan” sekä vahvistamalla osallistumisen
taloudellista järkevyyttä. Baumanin näkemys näistä ohjelmista on tyly:
niiden tavoitteena ei ole huono-osaisen aseman vahvistaminen. Sen sijaan
Baumanin mukaan niissä on kyse ”tilastollisesta harjoituksesta, jolla köyhät
ja huono-osaiset siirretään pois sosiaalisten ja etnisten ongelmien rekisteristä
yksinkertaisesti uudelleen luokittelemalla” (Bauman 2001, 175).
Baumanin vastentahtoisuus tätä ”aktivointitemppua” kohtaan perustuu
paitsi moraaliseen närkästykseen myös siihen, että yksilöä vastuullistetaan
yhteiskunnan rakenteellisista ongelmista. Tässä on paljon perää. Aktivoimistoimien
lähtökohtia onkin kritisoitu voimakkaasti tästä näkökulmasta;
aktivoidaan ihmisiä työn tarjonnan lisäämiseksi vaikka tulisi lisätä työn
kysyntää (Kotiranta 2008). Empiiristen tulosten perusteella aktivoimistoimien
hyödyllisyys ja hyödyttömyys vaihtelevat melkoisesti. Seurantatutkimuksen
mukaan esimerkiksi yrittäjäraha ja oppisopimukset olivat Suomes-