Hyvinvointivaltion moderneja klassikoita - Diakonia ...

ja sairausvakuutuksen ansiosidonnaiset osat), 3) universaali kansanvakuutus
eli syyperusteinen perusturva (esim. kansaneläke ja eri syistä maksettavat
peruspäivärahat) ja 4) ei-syyperusteinen perusturva (erityisesti esim. perustulo),
jota kutsun tässä yhteydessä tulovakuutukseksi (ks. taulukko 1). Jaottelu
on yksinkertaistus todellisuudessa hyvin monimutkaisesta kentästä.
Lisäksi rajaudun tässä jaottelussa nimenomaan vakuutuksen ideaan, jolloin
selkeästi tarveharkintaiset ja avustusmaiset etuudet jäävät ulkopuolelle.
Kaikki edellä mainitut vakuutussolidaarisuuden teknologiat ovat olemassa
olevia rakennelmia lukuun ottamatta tulovakuutusta, joka perustulon
muodossa on ollut poliittisen keskustelun kohteena jo 1980-luvulta alkaen
(ks. esim. Honkanen, Soininvaara & Ylikahri 2007; Kopra 2007).
Kolmea ensimmäistä yhdistää ”kaikkialla läsnä olevaan” vakuutuksen logiikkaan
riskin käsite ja sen myötä syyperusteisuus: ne perustuvat vahvasti
ennalta määriteltyyn riskitapahtumaan (sairaus, työkyvyttömyys, vanhuus,
vanhemmuus, lapsuus, työttömyys, perheenhuoltajan kuolema) varautumiseen
ja tästä syntyneen taloudellisen menetyksen korvaamiseen vakuutetulle
tai kansalaiselle. Sen sijaan tulovakuutuksen filosofinen perusta ei
ole niinkään riskin käsitteessä vaan epämääräisemmässä epävarmuudessa.
Esimerkiksi perustulo ei ole vakuutus jotakin rajattua riskitapahtumaa vastaan,
vaan sen tarkoitus on turvata epävarmaa elämää yleensä. Mutta toisin
kuin tarveharkintaiset avustukset tai tuet, kuten toimeentulotuki, asumistuki,
työmarkkinatuki tai opintotuki, perustulo voidaan silti helpommin
nähdä nimenomaan eräänlaisena vakuutuksena: ennalta määriteltynä ja
oikeudellisesti sitovana lupauksena tietystä perustoimeentulon tasosta, vakuutuksena
elämän varalta.
129