Lataa Arkistot, yhteiskunnan toimiva muisti -oppikirja - Arkistolaitos

(suurempi kuva: 800x600 | 3072x2304 pikseliä)
Kuva 15. Eri viranomaisten ja laitosten valokuvakokoelmat ovat Suomen kulttuuri- ja
henkilöhistorian aarreaittoja. Hämeenlinnan kaupungin historiallisen museon kokoelmat.
Kuva: Juho Mattila.
Lisäksi on syytä mainita erilaiset hallinnolliset ja myös sotilasviranomaiset, joiden hallussa saattaa
olla runsaastikin valokuvia. Valtionhallinnon puolelta osa niistä päätyy aikanaan arkistolaitokseen,
Sota-arkistoon tai johonkin muuhun puolustushallinnon laitokseen, kuntasektorilla kunnan tai
kuntayhtymän keskusarkistoon.
Erilaiset kulttuurilaitokset tarjoavat kokoelmiensa valokuvia tutkijoiden käyttöön yhä enemmän
verkkopalveluna (ks. digitointi s. 159).
Valokuvan historiaa
Valokuva on dokumentti, jossa pohjamateriaaliin on kiinnitetty informaatiota (kuva) valon ja valoherkkien
kemikaalien avulla. Valokuvan historia eri vaiheineen ulottuu vuosisatojen taakse, mutta
ensimmäinen varsinainen valokuva otettiin 1820-luvun lopulla Ranskassa.
Ensimmäiset valokuvat eli daguerrotyypit tehtiin hopeoidulle ja kiillotetulle kuparilevylle. Valotettu
levy kehitettiin pimeässä jodi- ja elohopeahöyryn avulla sekä kiinnitettiin natriumtiosulfaatilla.
Daguerrotyypin tuntomerkkinä on kuvan peilimäinen pinta. Kuva näkyy positiivisena, kun valo
taittuu tietyssä kulmassa. Muutoin näkyvissä on peilautuva pinta, jossa on heikko negatiivinen
kuva. Ensimmäinen tunnettu suomalainen daguerrotyyppi on vuodelta 1842. Daguerrotypiamenetelmän
heikkoudet johtivat sen jäämiseen pois käytöstä 1860-luvulla. Metallipohjaisten valokuvien
linjalla pitkäikäisin oli ferrotyyppi, jossa kuva tehtiin ruskeaksi tai mustaksi lakatulle rautapellille.
Menetelmä oli käytössä 1860-luvulta 1930-luvulle.
Paperikuvien valmistus opittiin lähes samaan aikaan kuin daguerrotypia, joskin ensimmäiset paperikuvat
olivat teknisesti heikkoja. Oleellista tulevan kehityksen kannalta oli, että negatiivit mahdollistivat
kuvien kopioinnin, mikä esim. daguerrotypiamenetelmässä ei ollut mahdollista. Negatiivit
ovat käyneet läpi erilaisia kehitysvaiheita. Paperinegatiiveista siirryttiin lasinegatiiveihin 1850-
luvulla. Lasinegatiiveja oli eri tyyppisiä, joista pitkäikäisin oli gelatiinikuivalevy (1870-luvulta nykyaikaan).
Hauraiden lasilevyjen tilalle pyrittiin kehittämään taipuisa, rikkoontumaton negatiivimateriaali.
Erinäisten kokeilujen jälkeen selluloidinegatiivi syrjäytti muut vaihtoehdot 1880-luvulla. Vallitsevana
olivat nitraattifilmit, joita valmistettiin 1950-luvun alkuun asti. Kestävämpi asetaattifilmi tuli
markkinoille 1920-luvun alussa. Polyesterifilmin valmistus alkoi vuonna 1960.
Värivalokuvauksen kehitys alkoi jo 1840-luvulla, mutta vielä 1900-luvun alussa väriprosessit olivat
vaivalloisia ja lopputulokset epävarmoja. Vasta 1930-luvulla värivalokuvaus alkoi olla teknisesti
kehittynyttä.
115