Lataa Arkistot, yhteiskunnan toimiva muisti -oppikirja - Arkistolaitos

ARKISTOT YHTEISKUNNAN TOIMIVA MUISTI
tavat muun tyyppisiä filmejä. Nitraattifilmi on materiaalina epävakaa. Siinä tapahtuvat kemialliset
prosessit voivat johtaa sen tuhoutumiseen muutamassa kymmenessä vuodessa.
Uudempien filmien runkomateriaalina käytetään selluloosa-asetaattia, joka ei ole syttymisherkkää.
Asetaattifilmin säilymiseen liittyvät toisaalta omat ongelmansa (ks. s. 118), jotka myös ovat vakavia.
Viileä ja kuivahko ilma hidastaa asetaattifilmissä tapahtuvia haitallisia prosesseja. Filmin reunassa
oleva merkintä Safety film osoittaa, että kysymys on asetaattifilmistä. Vaikka merkintä puuttuisi,
kysymys voi silti olla tästä filmimateriaalista. 1990-luvun elokuvatuotannossa on siirrytty
asetaatista polyesteriin, joka on aikaisempia materiaaleja kestävämpää.
Elokuvien käsittely rasittaa niiden pohjamateriaalia. Elokuvan siirtäminen videolle onkin suositeltava
toimenpide. Se säästää alkuperäistä filmiä ja lisää sen sisällön käytettävyyttä. Kopioiden tuottaminen
videokappaleesta on myös helpompaa kuin alkuperäisestä filmistä.
Videotekniikkaa on kehitetty 1950-luvulta lähtien. Tähän päivään mennessä on ollut käytössä
noin sata erilaista videoformaattia 43 , joista suurin osa on kadonnut tai katoamassa markkinoilta,
mikä kehitys hyvin kuvaa formaatteihin liittyviä ongelmia. Yleisin analoginen videoformaatti on
tällä hetkellä VHS. Se soveltuu hyvin käyttökopioiden, mutta ei pitkään säilytettävien tallenteiden
formaatiksi. Tähän tarkoitukseen soveltuu analogisen aineiston osalta paremmin S-VHS- tai Betacam
SP -formaatti. Jälkimmäisen osalta tosin on uhkaamassa formaatin vähittäinen poistuminen
markkinoilta, koska valmistaja on ilmoittanut lopettavansa tiettyjen Betacam SP -laitteiden valmistamisen.
Samoin kuin äänitteiden myös elokuvien kohdalla analogisen formaatin ongelmana on informaation
teknisen laadun heikkeneminen kopiointikerrasta toiseen. Digitaaliseen formaattiin ei liity
tätä ilmiötä. Siksi onkin yleistä, että analogista filmiaineistoa siirretään digitaaliseen muotoon videolle.
Asiaan vaikuttaa myös se, että Betacam SP-formaatin mahdollisesti poistuessa markkinoilta,
tilalle ei ole nousemassa toista vahvaa analogista formaattia, joka soveltuisi arkistokäyttöön.
Digitaalisen aineiston laatu ei heikkene kopioinnissa, mutta tietyn ongelman muodostaa digitointiin
liittyvä pakkaaminen (engl. compression), jonka yhteydessä lähes aina tapahtuu informaation
hävikkiä. Ongelmallista on niin ikään videoformaattien suhteellisen nopea vaihtuvuus myös digitaalisella
puolella. Sopivina formaatteina videoiden arkistotallenteille pidetään Digi Betacam- ja
Betacam SX-formaatteja (nauhoja). MPEG-formaatit ovat laadukkaita ja paljon käytettyjä, mutta
ne eivät sovellu pitkäaikaisen arkistoinnin formaateiksi, koska niihin liittyy voimakasta informaation
pakkaamista. On huomattava, että kysymys on tämänhetkisestä tilanteesta (2006). Formaattien
asema markkinoilla voi muuttua nopeastikin. On ilmeistä, että videoiden tallettaminen DVDlevyille
tulevaisuudessa pitkälti syrjäyttää videonauhat.
Samoin kuin äänitteiden myös videoiden arkistoinnissa on yleistymässä tiedostomuotoinen tallennus
(ks. edellinen luku).
Elokuvien ja videoiden säilytysvälineisiin tulee tehdä tarvittavat tunnistemerkinnät filmin/videon
identifioimiseksi. Laajemmat kuvailutiedot voidaan esittää arkistoluettelossa tai muussa hakemistossa.
Näitä tietoja voivat olla mm. sisällönkuvaus (tiivistelmät, asiasanat, genreluokitukset), tiedot
tuottajasta ja filmin/videon tuottamiseen osallistuneista muista tahoista, tuotanto- ja julkaisuajankohta,
tekniset tiedot (mukaan lukien tiedot migraatioista), copyright- ja käyttöoikeustiedot. (ks.
luku 5.3.3 Luettelointi).
43 Termiä ”formaatti” käytetään kuvaamaan videotallenteiden fyysisiä ominaisuuksia sekä menetelmiä, joilla tallenteet
on tehty. Formaatteja erottavat toisistaan mm. kasettikoko sekä kuvanauhan leveys ja paksuus. Tallennusmenetelmien
osalta formaatit jakaantuvat analogisiin ja digitaalisiin formaatteihin.
122