Rakenteet muuttuvat – mihin suuntaan?

140
taloustaantuma kuin edellinen, 1990-luvun alkupuolen syvä lama. Samaan ajankohtaan
sijoittuivat bruttokansantuotteen lasku, valtiontalouden suuri alijäämä, työpaikkojen
supistuminen ja työttömyyden kasvu. Kuntien talouden arvioidaan heikkenevän vielä
2010-luvun alussa, kun verotulot vähenevät mutta kuntien menot jatkavat kasvuaan,
vaikka yleisemmän taantuman arvioidaankin olevan jo takana. Talousongelmien
kanssa yhtä aikaa kasvavat todennäköisesi myös sellaiset piilevät sosiaaliset ongelmat,
jotka edellyttävät esille tulessaan erityisesti kuntien sosiaali- ja terveyspalveluilta uusia
innovatiivisia toimintamalleja ja uusia voimavaroja sekä osaamista. Tämä tilanne tuo
kunnille suuria haasteita. Yhdistettynä julkisen talouden ongelmiin, uudenlaiset ja
voimistuvat ongelmat ja palvelutarpeet, kunta-alan sosiaali- ja terveydenhuollon työvoimakysymykset
sekä eläkepoistuma lisäävät odotuksia uudenlaisista ja tehokkaammista
sosiaali- ja terveyspalveluista.
Julkisen sektorin toteuttamassa kansallisessa hyvinvointipolitiikassa voidaan
erottaa Euroopan eri maiden tasolla kolme osin eriytynyttä ja osin rinnakkaista kehystyslinjaa
(Leichsenring 2009). Ne ovat 1) talouden ja tehokkuuden korostaminen,
2) ohjausmekanismien, päätösten toimeenpanon ja kehittämistapojen muutos, ja 3)
yhteisöllisyyden korostaminen.
Kai Leichenstringin (2009) kuvaama ensimmäinen kehityslinja on todennäköisesti
vahvistuva toimintatapa. Toimintatavalle on tyypillistä pitää tehokkuutta toiminnan
lähtökohtaisena kriteerinä ja muotoilla toiminnan tuloksia koskevat odotukset talouspainotteisesti.
Toinen kehityslinja hyvinvoinnin ohjauksessa on ohjausmekanismien,
päätösten toimeenpanon ja kehittämistapojen muutos. Tähän sisältyvät aiemmin kuvattu
valtion ohjelmajohtaminen ja kehittämisohjelmiin liittyvä informaatio-ohjaus.
Valtion talousohjaus on yhä useammin sisällytetty myös kehittämisohjelmiin. Tätä
kehityslinjaa tukevat myös tiedolla johtamisen ajattelumalli ja pyrkimys rationaalisen
tiedon käyttämiseen päätöksenteossa. Kolmannen, niin ikään edellisten rinnalla kulkevan
kehityslinjan muodostaa sosiaalista yhteisöllisyyttä korostava suuntaus, johon
sisältyy myös yksilöllisten valintojen oikeuttaminen. Esimerkkejä tästä kehityslinjasta
on näkyvissä myös viimeaikaisessa suomalaisessa keskustelussa siitä, kuinka ohjataan
yksilöllisiä perusoikeuksia esimerkiksi uudessa terveydenhuoltolaissa, tai kuinka yksityiskohtaisesti
valmisteilla olevassa vanhuspalvelulaissa tulisi säätää vanhusten perusoikeuksista.
Tämä kehityssuuntaus sisältää myös sen, että peruspalveluista säädetään
yhä useammin lailla koska palvelut liittyvät kansalaisten perusoikeuksiin. (Niiranen
2010 b.)
Tässä nousee esille kiinnostava Paras-hankkeen loppuvaiheen tutkimuksen alue.
Kuinka Paras-hanketta koskeva valtionohjaus ja kuntien omat palvelujen ja toiminnan
rakenteita koskevat ratkaisut kohtaavat? Muun muassa Aimo Ryynänen (2008) pohtii
kriittisesti Paras-hankkeeseen sisältyvän vahvan ja yhdenmukaistavan valtionohjauksen
merkitystä ja korostaa kunnallisen itsehallinnon kykyä tunnistaa asukkaiden palvelutarpeet
ja kykyä kehittää erilaisia palveluratkaisuja.
Varsinaisen ongelman pohtiminen näyttää joskus jäävän taka-alalle sosiaali- ja
terveydenhuollon palvelurakenteita koskevissa ratkaisuissa. Mitä palvelurakennetta
koskevalla uudistuksella halutaan ratkaista? Ongelmaa on vaikea ratkaista, ellei tiedä
mikä on ongelma. Yksi tie uudistuksen näkyviin tuloksiin saattaisi siis olla se, että
ACTA