Rakenteet muuttuvat – mihin suuntaan?

32
Vapaakuntakokeilu ja siihen liittynyt hallinnonkokeilu vuosina 1989–1996 olivat
tavoitteiltaan jossain määrin samankaltaisia kuin Paras-hanke lähes 20 vuotta myöhemmin.
Vapaakuntakokeilu oli kokeilu-nimestään huolimatta kuntien ja osin myös
valtionhallinnon toiminnan ja rakenteiden pysyvään uudistamiseen ja norminpurkuun
pyrkivä, lainsäädännöllä ohjattu kunta-alan uudistushanke. Se oli osa laajempaa
kuntien ja valtion suhdetta uudistavaa itsehallintoprojektia, jota sisäasiainministeriö
ohjasi. Tavoitteet olivat hyvinvointivaltion kasvun jälkeisen ajan hengen mukaisia:
selventää kuntien ja valtion valtasuhdetta, vahvistaa kunnallista itsehallintoa ja parantaa
kuntalaisten osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Esikuvana olivat
muut Pohjoismaat ja niissä jo aiemmin aloitetut vastaavat kokeilut. Kokeilun tulokset
näkyivät erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa myös siten, että noin sata kuntaa
yhdisti sosiaali- ja terveystoimensa/lautakuntansa. Tämä liittyi koko maan kattavaan
hallintokokeiluun. Varsinaisessa vapaakuntakokeilussa oli mukana vain 56 siihen
hyväksyttyä kokeilukuntaa (Niiranen 1994 ja 2006).
Palvelujen saatavuus ja saavutettavuus sekä kansalaisten tasa-arvoisuus sosiaali- ja
terveyspalveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden suhteen ovat siis olleet keskeisiä
uudistamisen aiheita (Kaarakainen 2008; Tepponen 2009). Tämä on myös luonut
jännitteitä valtion ja kuntien välille vuosien varrella. Huoli kansalaisten välisen epätasa-arvon
lisääntymisestä ja sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuden vaihteluista on
näkynyt myös edellä kuvatussa valtionohjauksen muotojen vaihtelussa. 1980-luvun normiohjauksesta
siirryttiin vuosituhannen taitteessa monimuotoiseen, tiedolla johtamista
korostavaan informaatio-ohjaukseen, sekä kehittämisohjelmiin. Nykyinen sosiaali- ja
terveysalan ohjaus koostuu siten sekä perinteisemmästä normi- ja resurssiohjauksesta,
että uudistamishankkeista ja niiden rinnalla kulkevista ohjelmajohtamisesta ja informaatio-ohjauksesta
(Niiranen 2008).
Kunnalliseen sosiaali- ja terveydenhuoltoon vaikuttavat siis Paras-hankkeen ohella
myös monet muut toimialakohtaiset uudistus- ja muutoshankkeet, kuten edellä on
kuvattu. Sosiaalihuollon ja terveydenhuollon lainsäädäntöä on säädetty, uudistettu ja
linjattu yhdessä ja erikseen 1970-luvulta alkaen (Kansanterveyslaki 66/1972; Sosiaalihuoltolaki
710/1982). Tämä on luonnollista, sillä lakien tarve, ala ja kohde sekä
hallinnon rakenteet ja asiat joista laeilla on säädetty, ovat olleet jatkuvassa muutoksessa.
Ohjelmajohtaminen tuli sosiaali- ja terveydenhuoltoon 2000-luvun alkupuolella,
kun sosiaali- ja terveydenhuollossa käynnistettiin kansallisia kehittämisohjelmia
aikaisempien valtakunnallisten tavoite- ja toteuttamisohjelmien sijaan. Kansallinen
terveyshanke vuosina 2002–2007 ja Sosiaalialan kehittämishanke vuosina 2004–2007
ovat esimerkkejä hankkeista, joiden tarkoitus oli parantaa sosiaali- ja terveyspalvelujen
sisältöä ja asiakaslähtöisyyttä. Normi- resurssi- ja informaatio-ohjauksen yhdistäminen
on tullut yhä yleisemmäksi (Niiranen 2010a). Tästä esimerkkinä ovat hallitusohjelmiin
kytkeytyvät sosiaali- ja terveydenhuollon kansalliset kehittämisohjelmat, Sosiaali- ja
terveydenhuollon tavoite- ja toimintaohjelma TATO vuosina 2004–2007 sekä Sosiaali-
ja terveydenhuollon kansallinen kehittämisohjelma KASTE 3 vuosina 2008–2011.
3 Tätä raporttia kirjoitettaessa voimassa oleva KASTE-ohjelma on valtioneuvoston 31.1.2008 hyväksymä
sosiaali- ja terveysministeriön lakisääteinen sosiaali- ja terveyspolitiikan ohjausväline vuosille
2008–2011. Sen päätavoitteena on ehkäistä syrjäytymistä, lisätä väestön terveyttä ja hyvinvointia,
sekä parantaa palvelujen laatua ja alueellista saatavuutta.
ACTA