Median vaikutukset lapsiin ja nuoriin - katsaus ... - Mediakasvatus.fi

Mielikuvitusleikkien määrän lapsuudessa on todettu olevan positiivisessa yhteydessämyös aikuisiän luovuuteen (Dansky, 1980; Fisher, 1992). Mielikuvitusleikinesiaste ilmenee Valkenburgin (2001) mukaan jo vuoden ikäisellä lapsella, joka sulkeesilmänsä ja teeskentelee nukkuvansa tai juo tyhjästä mukista. Parin vuoden iässämielikuvitusleikki tulee riippumattomammaksi todellisuudesta ja kolmevuotiaana setavoittaa sosiaalisen näkökulman. Mielikuvitusleikki on hallitsevaa 5–7-vuotiaillavähentyen kouluiässä.Päiväunelmat Valkenburg (2001) määrittelee fantasioinniksi, mietiskelyksi ja sisäiseksimonologiksi. Päiväunelmissa lapsen tarkkaavaisuus kääntyy muistiin perustuviinajatuksiin ja mielikuviin ulkoisten ärsykkeiden, fyysisten tai henkisten tehtäviensijasta. Luovuus tai mielikuvitus puolestaan on Valkenburgin (2001) mukaan kapasiteetti,joka tuottaa monia erilaisia ja uudenlaisia tai epätavallisia ideoita. Luovuudenoletetaan kehittyvän noin 5–6 vuoden iässä. Sitä nuoremmilla kyvyttömyys erottaaulkoinen ärsyke sisäisistä kokemuksista saattaa estää vielä luovuuden (Piaget, 1972;Smith & Carlsson, 1985). Sekä päiväunelmat että luovuus vaativat ideoiden tuottamistasekä assosiatiivista ajattelua. Päiväunelmat ovat kuitenkin sisäistä aktiviteettia,kun taas luovuus vaatii usein kommunikaatiota ja muiden ihmisten arviointia.Mediasisällöissä on oletettu olevan leikin kehitystä ja luovuutta vähentäviä sekälaatua heikentäviä vaikutuksia, jotka Valkenburg (2001) jakaa kuuteen alakohtaan: (1)syrjäytyshypoteesi, (2) passiivisuushypoteesi, (3) nopea vauhti -hypoteesi, (4) visuaalinenkuva –hypoteesi, (5) vireystila –hypoteesi sekä (6) ahdistuneisuushypoteesi.Näistä joillekin on saatu empiirisiä tuloksia oletusten tueksi, mutta osa on jäänyt ilmantieteellistä näyttöä.Syrjäytyshypoteesin lähtökohtana on median suuri rooli lapsen arjessa, niin etteivapaalle mielikuvitusleikille ja luovuudelle jää aikaa (mm. Singer & Singer, 1990).Jos lapsi katsoo televisiota, dvd:tä tai pelaa pelejä määrällisesti paljon, tapahtuu sevapaan leikin kustannuksella, jolloin hänellä ei jää aikaa mielikuvitusleikille, toiminnallisuuteeneikä luovuudelle. Tälle hypoteesille on olemassa tieteellistä näyttöä.Tutkimustulokset osoittavat, että televisio lohkaisee suhteellisen suuren osan jo hyvinpienenkin lapsen vapaan leikin ajasta (mm. Comstock & Scharrer, 2001). Myös peleistäon tullut useimpien suomalaisten lasten arkea (mm. Ermi ym., 2005a, Salokoski,2005). Osa lapsista voidaan määritellä pelien suurkuluttajiksi (Salokoski, 2005).Niillä lapsilla, joilla media lohkaisee leikkiajasta suuren palan, ei yksinkertaisesti jääaikaa leikkiä, jolloin mielikuvitukselle ja luovuudelle ei jää aikaa. Ei ole kuitenkaantutkimusnäyttöä, että media tai pelit vähentäisivät mielikuvitusta. Funk (1993) onkritisoinut pelejä osaksi siitä syystä, että ne kadottavat luovuuden, koska pelatessapitää noudattaa tiettyjä sääntöjä onnistuakseen. Toisaalta nykypäivänä monissa peleissäratkaisuvaihtoehtoja on loputtomiin, joten niissäkin voi käyttää luovasti erilaisiastrategioita. Myös Valkenburg (2001) tuo esille pelien monipuolisuuden mahdollisuutenakehittää lasten luovuutta piirtämällä, luomalla tarinoita, fantisoimalla tarinoita jasäveltämällä omaa musiikkia.Passiivisuushypoteesi lähtee Valkenburgin (2001) mukaan oletuksesta, että televisioon ”helppo” media, joka ei vaadi lapselta henkisiä ponnistuksia sekä tuottaa helposti”viihdytä minua” -asenteen, jolloin lapselle syntyy passiivisuutta käyttää omaamielikuvitustaan ja luovuuttaan. Hypoteesia ei ole kuitenkaan koskaan tieteellisesti43