Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

gisoivat vamman kokemuksen eivätkä ota riittävästi huomioon sosiaalisia ja
ammatillisia ulottuvuuksia vammaan reagoimisessa. Myös Beatrice Wright
(1983, 2007) on todennut, että vammaan sopeutumista tarkastellaan liiaksi
”periksi antamisen” (succumbing) näkökulmasta sen sijaan, että huomio olisi
elämäntilanteen käsittelyssä tai hallinnassa (coping), kehityksen ja sopeutumisen
haasteissa.
Englanninkielisissä teksteissä sekä adjustment että adaptation ovat kuitenkin
tulleet hyväksytyiksi eräänlaisina yleistermeinä kuvattaessa ihmisten reaktioita
sairauteen tai vammaan. Parker ym. (2003) kirjoittavat, että ei ehkä
ole tarkoituksenmukaista pyrkiä muuttamaan kauan käytettyä terminologiaa,
varsinkin kun eri termien sivumerkitykset vaihtelevat eri aikoina. Smartin
(2001) näkemykset kannattaa kuitenkin muistaa sopeutumista ja sopeutumisvalmennusta
käsiteltäessä. Sopeutuminen ei ole pelkästään yksilön sisäinen
ja sisäsyntyinen prosessi, vaan kyse on paljon monisäikeisemmästä
ilmiöstä. Prosessin kulkuun vaikuttavat muun muassa ihmisen sairaus- tai
vammakäsitykset, yhteiskunnalliset narratiivit vammaisuudesta, ihmisen selviytymisstrategiat
ja -keinot sekä hänen sosiaaliset verkostonsa ja hänen
niistä saamansa sosiaalinen tuki. Fyysinen ja sosiaalinen ympäristö voi tukea
sopeutumisprosessia mutta voi myös asettaa sille esteitä. Vammaisuuteen
liittyy edelleen myös yhteisöllistä ja yhteiskunnallista leimaamista. Nämä tekijät
heijastuvat ihmisen arkikokemuksiin siitä, millaista on elää vamman ja
sairauden kanssa tai ”sopeutua” elämäntilanteeseen.
Vammaisuusmallit. Sopeutumisprosessin luonnehdinnoilla on taustansa
yleisemmissä vammaisuutta koskevissa käsityksissä. Vammaisuuskäsitykset
perustuivat pitkään yksilöllisiin, joko medikalistisiin tai psykologisiin malleihin,
joissa vammaisuus on tulkittu ensi sijassa yksilölliseksi ilmiöksi. Niissä
vammaisuus on paikannettu yksilön fyysisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin.
Vammaisuuden ainoa määrittäjä on lääketieteellinen löydös, tai vammaisuus
on tulkittu henkilökohtaiseksi kriisiksi, joka edellyttää vammaiselta ihmiseltä
tunnettujen vaiheiden kautta etenevää psyykkistä sopeutumista. Vammaisuuteen
liittyvät sosiaaliset tekijät on niissä suljettu kokonaan tai pääosin
tarkastelun ulkopuolelle.
Vammaisuuden sosiaaliset mallit syntyivät kritiikkinä vammaisuuden yksilöteorioille.
Niiden avulla tarjottiin individualistisille vammaisuuskäsityksille
vastakkainen näkökulma vammaisuuteen. Vammaisuus on niissä tulkittu
sosiaaliseksi konstruktioksi: kulttuurisesti ja sosiaalisesti tuotetuksi ilmiöksi.
Oliverin (1990) mallissa vammaisuuden syyt paikannetaan yksilön sijasta
102