Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

nen haurasta identiteettiään kannattelevia ja vahvistavia aikuisia. Vain sillä
tavalla yhteiskunta voi varmistua siitä, että sillä on myös tulevaisuudessa riittävästi
työkykyisiä, ontologisen autonomian omaavia, itsenäiseen ajatteluun
kykeneviä, vastuuta toiminnastaan kantavia aikuisia. Eli kuten Juha Siltala
(1996, 134) toteaa: ” Kokematta mitään jatkuvuutta itsensä ulkopuolella ei
voi sisäistää sellaista psyykkistä turvallisuutta, jonka avulla voisi sietää muutoksia.
Kysymys yksilöllisestä autonomiasta kärjistyykin näin ollen kysymykseksi
sen vaatimien tukirakenteiden laadusta.”
Ihmisen kehityksellinen matka infantiilista riippuvuudesta kypsään
riippuvuuteen
Viitaten edellä esiteltyihin tutkijoiden lausuntoihin, tarjolla on runsaasti empiirisen
tutkimuksen osoittamaa näyttöä siitä, että länsimaisessa kulttuurissa
yhä vallalla oleva käsitys yksilön riippumattomuudesta ympäristöstään on
harhaa; illuusio, joka ei voi koskaan toteutua. On puhuttava vain suhteellisesta
riippumattomuudesta, sillä sekä käsitteet minä että yksilö ovat suhdekäsitteitä:
minä on olemassa vain suhteessa sinään ja yksilö on yksilö vain
yhteisön jäsenenä. Yksilön kehityksellinen matka totaalisesta riippuvuudesta
suhteelliseenkin riippumattomuuteen on pitkä ja kuoppainen. Tästä matkasta
on olemassa lukuisia teorioita, jotka kukin kuvaavat jotakin aspektia ihmisen
psyykkisestä kehittymisestä omaksi itsekseen. Edellä jo mainittujen
sosiologien identiteettiteorioiden ja Erik H. Eriksonin teorian lisäksi maininnan
ansaitsevat myös G. H. Meadin teoria sosiaalipsykologiassa ja Daniel
Sternin teoria psykoanalyyttisessä vauvatutkimuksessa (vrt. viite 12) sekä
monet muut suhdeteoreettisesti orientoituneet psykoanalyyttiset teoriat.
Tässä yhteydessä nostan esille vielä Donald W. Winnicottin teorian, sillä se
tarjoaa suoraan korjaavan näkökulman kulttuuriseen harhaan yksilön riippumattomuudesta.
Winnicott kuvaa yksilön psyykkistä kehitystä matkana
lapsenomaisesta riippuvuudesta kypsään riippuvuuteen (Winnicott 1965, ks.
myös Davis & Wallbridge 1984).
Winnicottin mukaan lapsenomaiselle, infantiilille riippuvuudelle on ominaista
epärealistinen kuvitelma riippuvuuden kohteen, lasta hoivaavan äidin 18 kaikkivoipaisuudesta
hänen tarpeittensa ja toiveittensa täyttäjänä. Lapselle se
18 Winnicottin teoriassa termi ”äiti” ei viittaa biologiseen äitiin eikä erilliseen fyysiseen
olentoon, vaan Winnicottin käsitteistössä äitiys tarkoittaa hoivaa. Käsitteet vauva
ja äiti liittyvät yhteen. Hoiva on äiti-vauva-yhteyttä, jossa äiti on vastaus vauvan
tarpeisiin.
Sopeutumisvalmennus postmodernissa yhteiskunnassa
195