Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

kuin sen vaiheet tulevat selkeästi esille (kts. taulukko 1) (Saari ym. 2012).
Äkillisen, järkyttävän tapahtuman käynnistämä sopeutumisprosessi ja sen
vaiheet noudattavat yleensä vahvasti tiettyä lainalaisuutta. Sopeutumisprosessin
kestossa ja reaktioiden voimakkuudessa on yleensä yksilöllisiä eroja
(Kääntä 2012). Ihmisiin on sisäänrakennettu varsin tarkoituksenmukaisia
reagointitapoja, jotka laukeavat automaattisesti ja toimivat hyvin. Voidaankin
sanoa, että ihminen on perusolemukseltaan selviytyjä.
Taulukko 1. Sopeutumisprosessin vaiheet
• Sokkivaihe
• Reaktiovaihe
• Työstämis- ja käsittelyvaihe
• Uudelleen suuntautumisen vaihe
Sopeutumisprosessin eri vaiheet poikkeavat tavattoman paljon toisistaan.
Esimerkiksi sokkivaihe ja reaktiovaihe ovat melkein toistensa vastakohdat.
Tästä syystä auttamisen tavat poikkeavat toisistaan kriisin eri vaiheissa. Ihmisten
sopeutumisprosessit ovat hyvin yksilöllisiä, eivätkä ne etene suoraviivaisesti
jo luotujen teoreettisten mallien mukaan. On siis ensiarvoisen tärkeää
tunnistaa, missä kriisin vaiheessa ihminen on, jotta hänelle pystytään
tarjoamaan oikea toimintatapa (Kääntä 2012).
Kun lapsi tai nuori sairastuu tai vammautuu, ensitiedon antaminen on sairaalan
vastuulla. Alun sokkivaihe vie oman aikansa. Useimmiten on hyvä
kuulostella ja ”tunnustella”, minkä verran informaatiota alussa halutaan, ettei
perhettä kuormiteta liikaa. Saatu informaatio kuormittaa yksilöä tai perhettä
liikaa, minkä vuoksi suuri osa informaatiosta ”menee ohi”. Kokemus onkin
osoittanut, että alkuvaiheessa tulisi järjestää tiiviimpiä tapaamisia terveydenhuoltohenkilökunnan
kanssa, jolloin tietoa sairaudesta annettaisiin pienempinä
osina, toistuvina infopaketteina.
Ensitieto lapsen vaikeasta sairaudesta jää pysyvästi vanhempien mieleen.
Tapaamista varten tarvitaan ennalta mietitty toimintamalli, joka auttaa lääkäriä
huomioimaan kuhunkin sairauteen, lapseen ja perheeseen liittyvät
tärkeät asiat (Lönnqvist 2014). Annetun informaation tulee olla rehellistä ja
ymmärrettävää, jotta mahdollisuus hyvään vuorovaikutukseen säilyy myöhemminkin.
Vanhempien erilaiset tunnereaktiot ovat ymmärrettäviä, mutta
lääkärin ammattitaitoa on rauhallinen ja asiallinen käytös. Lapsille ja nuorille
tulee puhua heidän ikätasoaan vastaavalla tavalla. Vaikeissakin tilanteissa
keskustelun tulee olla empaattinen ja kannustava (Lönnqvist 2014).
298