Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

myös siinä, että niissä yhteiskunnallinen ja usein myös poliittinen näkökulma
on selvästi esillä. Zimmerman (1990), joka tutkii psykologista valtaistumista,
toteaa siitä yksinkertaisesti: ”Tavoitteena on ymmärtää, miten se, mitä tapahtuu
ihmisen pään sisällä, on vuorovaikutuksessa sen kanssa, mitä tapahtuu
ympäristössä ja mikä vahvistaa tai ehkäisee ihmisen mahdollisuuksia vaikuttaa
omaan elämäänsä.” Kyse on yksilöllisen ja sosiaalisen vuorovaikutuksesta,
jossa sosiaalinen muodostaa väylän yksityiseen. Coping-teorioissa
ihminen voi turvautua sosiaaliseen tukeen ja sosiaaliset verkostot ymmärretään
hänen resurssinaan, mutta asetettuja tavoitteita ja selviytymisprosessia
tarkastellaan ensisijaisesti yksilön toimintana.
Suomen kielessä empowerment on kääntynyt valtaistumiseksi ja voimaantumiseksi,
joskus toimintavoiman saamiseksi. Termi valtaistuminen on yleisemmin
käytössä yhteiskuntatieteissä, joissa alistuneisuus ja vallan puute
liitetään useimmiten myös yhteiskuntaan, yhteisöön ja rakenteellisiin tekijöihin.
Voimaantuminen on terminä suositumpi kasvatustieteiden ja terveystieteiden
puolella, jolloin se heijastaa kiinnostusta ensi sijassa yksilöllisiin
prosesseihin. Viime vuosina ”potilaiden voimaantumista” (patient empowerment)
koskeva tutkimus on nopeasti lisääntynyt, ja pääosa tutkimuksesta
painottaa empowerment-prosessin yksilöllistä puolta. Suomen kielessä on
myös rinnakkainen termi, elämänhallinta tai arkielämän hallinta, jota käytetään
usein valtaistumisen käsitteen tapaan. Tässä käytämme pääasiassa
termiä valtaistuminen, mutta usein myös alkuperäistä englanninkielistä termiä.
Mielenkiintoisen analyysin valtaistumisen ja voimaantumisen käsitteistä
on tehnyt Liisa Hokkanen (2009).
Hyvän perusjäsennyksen kuntoutukseen soveltuvasta valtaistumisen käsitteestä
esittävät Masterson ja Owen (2006) analysoidessaan valtaistumista
mielenterveyskuntoutujan näkökulmasta. He kuvaavat toisaalta
valtaistumisen yksilöllisiä, toisaalta yhteiskunnallisia ilmenemismuotoja.
He pitävät pelkästään yksilöllisiä tai pelkästään yhteiskunnallisia lähestymistapoja
käyttäviä jäsennyksiä ja interventioita puutteellisina. Yksilölliset
lähestymistavat eivät tuota tulosta, jos organisaatiossa tai yhteiskunnassa
ennakkoluulot ja syrjäyttävät asenteet ovat vallalla. Toisaalta suunnattaessa
huomio pelkästään yhteiskunnan tai organisaation tasoon ryhmien sisällä
esiintyvät erot mahdollisuuksissa ja vallan puutteessa jäävät helposti
havaitsematta.
Masterson ja Owen jaottelevat sekä yksilöllisen että yhteiskunnallisen valtaistumisen
kahteen ilmenemismuotoon: yksilöllistä tasoa edustavat psyko-
130