Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

yksilöiden yhteinen vastarinta yksilöiden identiteettiä murentavaa valtakoneistoa
vastaan. On mahdollista, että näin syntyneet paikalliset yksilöiden
yhteenliittymät jäävät vain defensiivisiksi vastarintapesäkkeiksi, joilla ei ole
merkittävää vaikutusta laajempaan yhteiskuntaan, mutta toisinkin voi tapahtua.
Uusimmassa teoksessaan (2012) Castells palaa tähän teemaan. Siinä
hän kuvaa internetin myötä tulleita yksilöiden uudenlaisia mahdollisuuksia
liittyä toisiinsa, jolloin voi syntyä aivan uudenlainen vallankumous: keskitettyjen
valtajärjestelmien vallankäyttö voidaan näin palauttaa takaisin autonomisille
yksilöille, joilta se oli otettu pois. Selittäessään protestien syitä Castells
lainaa psykologisia teorioita, joiden mukaan vääryydestä suuttunut ihminen
kokee ahdistusta ja pelkoa mutta voittaa pelkonsa yhdessä muiden kanssa.
Silloin epätoivo kääntyy innostukseksi ja toivoksi.
Toivoa ihmisen parempaan ymmärtämiseen tulevaisuudessa antaa myös se,
että yhteistyö eri tieteenaloilla on viime aikoina kehittynyt. Se merkitsee samalla,
että tieteen käsitys ihmisestä on muuttunut. Maininnan merkittävänä
sillanrakentajana eri leireihin jakautuneiden ihmistieteiden välillä (ks. esim.
Hall 1999, 28) ansaitsee aivotutkimus. Uusi kuvantamistekniikka on osoittanut,
että kaikki tapahtumat, joissa ihminen on mukana, näkyvät hänen aivoissaan.
Uusi tekniikka on siis osoittanut konkreettisella tasolla, että ihminen on
fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus, jonka mitään ulottuvuutta
ei voi tarkastella erillään muista. Kun ihminen on suhteessa maailmaan, hän
on sitä koko olemuksellaan, ruumiillaan ja sielullaan, osan vuorovaikutuksesta
itse tiedostaen, osan jäädessä tiedostamattomaksi. Esimerkkinä uudenlaisesta
ajattelusta referoin aivotutkija, akateemikko Riitta Haria (2011,
8), joka sanoo, että ”ihminen on myös kehonsa kautta kiinteässä yhteydessä
ympäristöön ja maailmaan”. Hänen mukaansa neurologisissa tutkimuksissa
on tullut ilmi, että ”varhaislapsuuden kiintymyssuhdekokemukset, jotka luovat
perustan identiteetin kehitykselle, saattavat heijastua aikuisuuteen ja näkyä
jopa rakenteellisina eroina tunteita säätelevillä aivoalueilla.” Hari kuvailee
vauvan suhdetta ulkomaailmaan näin: ”Vuorovaikutuksen aktiivisena ja
passiivisena osapuolena oleminen on palkitsevaa jo pienelle lapselle. Lapsi
muodostaa hoivaajansa kanssa dyadin, kahden mielen systeemin, jota olisi
tarpeellista tutkia kokonaisuutena. Menestyksellisessä vuorovaikutuksessa
toisten ihmisten ja ympäröivän kulttuurin kanssa vastasyntyneen mieli ja tietoisuus
vähitellen kehittyvät täyteen mittaansa.”
Koska ihmisen kehityksellinen matka aikuisuuteen kestää poikkeuksellisen
kauan, lähes parikymmentä vuotta, ja näyttää pidentyvän koko ajan, on ympäröivällä
yhteisöllä vastuu siitä, että lapsella ja nuorella olisi ympärillään hä-
194