Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

seen sekä kuntoutusneuvonnan että erilaisten kuntoutustutkimusten keinoin.
Päätöksenteko nähtiin vain yhtenä prosessin osana. Tärkeintä oli suunnitelman
toteutumisen seuranta siihen saakka, kunnes todettiin tavoite saavutetuksi
tai eri syistä toteutumattomaksi tai uutta arviointia vaativaksi.
Useiden vuosien seuranta antoi runsaasti tietoa asiakkaan sosiaalisesta ja
psyykkisestä valmiudesta kuntoutumiseen, perhe- ja asumisolosuhteiden
merkityksestä ja lopulta myös yhteiskunnan yleisestä valmiudesta nähdä
vammainen ihminen muidenkin ominaisuuksien kuin vammansa kautta. Psykososiaaliset
kysymykset nousivat väistämättä näkyviin.
Sopeutumisvalmennukseen liittyvää kokemusta saatiin 1960-luvun lopulla
järjestetyiltä selkäydinvammaisten kuntoutuskursseilta. Monen selkäydinvammaisen
todettiin jääneen Invalidiliiton Käpylän Kuntoutuslaitoksen lääkinnällisen
kuntoutuksen jälkeen vaille jatkokuntoutuksen mahdollisuuksia.
Invalidiliiton pyynnöstä VKK kokosi tiedot vakuutuslaitoksille ilmoitetuista,
vuosina 1964–1965 sattuneista selkäydinvammoista. VKK:n kuntouttamislautakunta
totesi kokouksessaan joulukuussa 1967 yhteensä 68 henkilön
tilanteen perusteella, että selkäydinvammaisten henkilöiden kuntoutusmahdollisuuksien
parantaminen edellytti erityistä paneutumista tämän ryhmän
kuntoutukseen. Seuraavana vuonna palkattiin tämän ryhmän kuntoutukseen
erikoistuva kuntouttamisneuvoja. Samalla käynnistettiin lainsäädännön sisältämän
kuntouttamishoito-käsitteen perusteella selkäydinvammaisten
kuntoutuskurssit. Invalidiliitto toimi alkuvuosina VKK:n tilauksesta kurssien
järjestäjänä. Myöhemmin liitto otti ne osaksi normaalia toimintaansa. (Kananoja
& Niemi 1973.)
Kuntoutuskursseilla voitiin kartoittaa kootusti eri puolilla maata ja erilaisissa
olosuhteissa asuvien selkäydinvammaisten terveydellinen, toiminnallinen,
sosiaalinen ja ammatillinen kokonaistilanne. Kurssien henkilökuntaan kuuluneet
ammattilaiset kokivat ympärivuorokautisen mukanaolon kursseilla ja
työskentelyn selkäydinvammaisten asiakkaiden kanssa miltei ”herätyksen”
kaltaisena kokemuksena. Lääkinnällisen ja ammatillisen kuntoutuksen varjoon
jääneet psykososiaaliset kysymykset alkoivat tulla näkyviin. Kuntoutusprosessi
sai uutta ulottuvuutta, kun ymmärrettiin paremmin vammautumisen
ja vaikean vamman psykososiaaliset seuraukset mutta myös ympäristön
asenteellisten ja fyysisten esteiden merkitys.
Kuntoutuskurssit muodostuivat myös kurssilaisille tärkeäksi vertaisuutta
vahvistavaksi kokemukseksi. Kurssit toimivat monessa mielessä sopeutu-
Sopeutumisvalmennuksen alkutaival
19