Sopeutumisvalmennus_suomalaisen kuntoutuksen oivallus_RAY2014

peutumisvalmennuskurssi. Vastaavalle kurssille olimme hakeneet (tai siis
vaimo teki hakemuksen) jo vuotta aikaisemmin. Silloin meitä ei huolittu, koska
onnettomuudesta oli vielä liian vähän aikaa. Se päätös tuntui suurelta
vääryydeltä. Puoli vuotta onnettomuuden jälkeen odotin koko ajan pääseväni
kohta takaisin töihin. Olin varma, että kohta pystyn tekemään kaikkea samaa
kuin ennenkin, kyllä minä toivun! Ja silloin olisi mielestäni ollut otollinen
hetki päästä myös jonkinlaiselle kurssille nopeuttamaan paranemista. Nyt
jälkeenpäin hymyilyttää, olin silloin niin varma. Ja toisaalta, ei kai se mikään
ihme ole. Ennen onnettomuutta olin tottunut toteuttamaan kaikki tavoitteeni,
kovasti yrittämällä ja töitä tekemällä. Mutta onnettomuus oli asettanut palikat
uuteen järjestykseen, ja siihen oli vain sopeuduttava. Ja siinä vaiheessa kun
viimein kurssille pääsimme, olin kokenut jo monenlaista. Takana oli puolen
vuoden työkokeilu, kovaa yrittämistä, vauhdin hiipumista, epätoivoa ja masennusta.
Vuosi onnettomuuden jälkeen pääsin hyvään kuntoutukseen ja
pikku hiljaa minulle alkoi selvitä asioita. Ei minusta taida enää työkykyistä
tulla. Sen sijaan neuropsykologini heitteli minulle pieniä ajatuksia, ikään kuin
täkyjä veteen. Vielä en niistä kovin moneen ollut tarttunut, mutta vähän oli
jo päivänvalon pilkotusta pimeyden keskellä havaittavissa. Mielessä kaihersi
monia asioita. Huoli perheen taloudestakin oli yhtenä eikä vähäisimpänä.
Näillä mietteillä saavuimme kurssille.
Kokoonnuimme luentohuoneeseen, ja etsimme sieltä vapaat istuimet. Vähän
epävarmana katselin ympärilleni ja yritin päätellä, kuka joukosta on samassa
asemassa kuin minä. Tiesimme, että kurssilla pitäisi olla kuusi pariskuntaa,
joista aina toinen puoliso on jonkin kolhun päähänsä saanut. Mutta eipä siitä
joukosta oikein selvää saanut, sitä paitsi meitä oli seitsemän pariskuntaa.
Yksi mies vaikutti varmalta tapaukselta, mielestäni hän virnuili vähän poikkeavasti.
Eräs nainen oli aivan selvä tapaus. Ilmeisesti hän oli saanut myös
onnettomuudessa näkövamman, koska joutui käyttämään opaskoiraa apunaan.
Mutta muita varmoja ei löytynyt, vaikka kuinka yritin tähyillä.
Kohta kaikki kuitenkin alkoi selvitä. Se virnuileva kaveri oli toinen kurssin
vetäjistä, ja opaskoiraa tarvitseva nainen oli näkövammainen, ei aivovammainen.
Hänen kumppanillaan oli aivovamma. Kaiken kaikkiaan meitä olikin
kuusi aivovammaista miestä puolisoidensa kanssa, ja kurssin vetäjät eivät
suinkaan olleet pariskunta. Merkillinen sattuma tuo aivovammojen kohdistuminen
meihin miehiin, ehkä se oli jopa järjestetty, enpä tiedä. Toki miehille tulee
aivovammoja enemmän kuin naisille. Kurssin kannalta oli ihan hyvä, että
kaikki miehet olivat ”potilaita”. Aina välillä porukka jaettiin kahteen osaan,
me vammaiset keskustelimme miespuolisen vetäjän kanssa ja puolisot sai-
282