VENÄLÄISSURMAT SUOMESSA 1914–22 - Valtioneuvoston kanslia

saanutta Aronetia luonnehdittiin “vanhanpuoleiseksi”. Hän oli ollut Haapsalun kylpylaitoksen
lääkärinä Venäjällä. Keski-ikäinen Pemeller toimi pankinjohtajana Pietarissa
ja oli valtioneuvoksen poika. Krügerin pariskunnasta tiedetään vain, että he
olivat nuorehkoja ja Aronetia ja Pemelleriä paremmin ravittuja. Surmaajilta löydetyistä
naisen vaatteista ja muista tavaroista päätellen myös Krügerit olivat suhteellisen
varakkaita.
Oikeudenkäynnissä esitettiin vihjeitä siitä, että surmaajat olisivat saaneet etukäteen
tiedon rajan yli pyrkivistä varakkaista siviilipakolaisista. Eräät henkilöt olivat
kuulleet kahden syytetyn puhuneen “kyttäämään” menosta. Tapahtumien kulku oli
todennäköisesti seuraava: Terijoen rajavartiopataljoonaan kuuluneet jääkärivääpeli
Viljo Tukia (kotoisin Kaukolasta) ja korpraali August Vilhelm Jalava (Perniöstä)
vangitsivat aamuyöllä 24.1.1919 Kivennavalla Joutselän kohdalla rajan yli tulleet
neljä pakolaista. Kenttävahdiston päällikkönä toiminut Tukia jätti Jalavan vahtimaan
heitä ja kävi hakemassa Mustapohjan kenttävahdista kurkijokelaisen sotamies Pekka
Jaakonpoika Lukan “ajamaan ryssiä rajan yli”. Koska Tukia itse osasi saksaa ja
yksi pakolaisista oli saksankielentaitoinen, Tukia ei itse aikonut osallistua rajan yli
viemiseen. Kun pakolaiset eivät kuitenkaan suostuneet palaamaan Venäjän puolelle,
Jalava ampui ensin yhden miehistä, sitten Lukka toisen miehen, Jalava taas
kolmannen ja viimein paikalle tullut Tukia naisenkin. Sen jälkeen Tukia pakotti Lukan
ja Jalavan näiden kertoman mukaan ottamaan surmattujen tavarat ja pitämään
suunsa kiinni. Surmatekojen jälkeen miehet hakivat sotamiehet Heikki Heikinpoika
Laukkarisen ja Aarne Juhonpoika Virtasen kantamaan ruumiit Venäjän puolelle;
raja oli 300–400 metrin päässä tapahtumapaikasta. Myös kangasniemeläinen Laukkarinen
ja hartolalainen Virtanen osallistuivat vainajien ryöstämiseen. Tukia teki
ennen oikeudenkäyntiä itsemurhan myrkkyä nauttimalla, joten toiset saattoivat vetää
hänet vastuuseen kaikesta ja vedota esimiehen antamiin määräyksiin.
Rajavartiosotilailla oli tekonsa verukkeena ja kannustimena vastikään annettu
määräys käännyttää kaikki salaa rajan yli pyrkivät pakolaiset. Kenttävahdiston päällikkönä
Tukia oli saanut ylempää pataljoonan esikunnasta määräyksen, että pakolaisia
oli “kaikin keinoin” pyrittävä saamaan takaisin Venäjälle ja viime kädessä se
tarkoitti myös asevoiman käyttöä. Tässä tapauksessa Tukia ei kuitenkaan ollut ilmoittanut
ylemmälle taholle vangitsemistaan pakolaisista ja pyytänyt lähempiä
ohjeita. Oikeudenkäynnissä Lukka kertoi kahdesta muusta tapauksesta, joissa he
olivat onnistuneet viemään rajan yli viisi henkilöä: ensin tammikuun alkupuolella
kaksi naista ja miehen ja saman kuun viimeisellä viikolla yhden tytön ja pojan.
Näitä pakolaisia hän kuitenkin kielsi ryöstäneensä.
Rajavartiostossa vallinnutta ilmapiiriä kuvaa se, että Lukka oikeudenkäynnin alkuvaiheessa
kehuskeli taitojaan “ryssien poisajajana” ja tunnusti avoimesti osallistuneensa
ampumiseen. Hän vetosi siihen, että vapaussodan aikana “ryssän” ampumista
ei pidetty rikoksena vaan palkittavana urotekona. Hän ylpeili osallistuneensa
vapaussotaan alusta asti ja sanoi pitävänsä huonona miestä, jolla ei olisi
omallatunnollaan ainakin yhtä “ryssää”. Esimiehensä Tukian surmiin liittyvien käskyjen
tottelemista hän puolusti sillä, että oli vapaussodan aikana nähnyt ja kuullut
paljon sellaista, joka ei sietänyt päivänvaloa, niin ettei nytkään ruvennut asiaa vie-
240