VENÄLÄISSURMAT SUOMESSA 1914–22 - Valtioneuvoston kanslia

pohjalta. Piiripäällikköinä toimivat varsinkin helmikuussa 1918 – silloin kun useimmat
venäläisvangit teloitettiin tai surmattiin – Mannerheimiä lähellä olevia kadettiupseereja.
Verrattuna näihin oli kaupunginkomendanttina toimineiden henkilöiden
arvovalta selvästi vähäisempi. Tästä syystä ja myös johtuen muodollisesta alaisuussuhteesta
ulottui piiripäällikön vaikutusvalta merkittävästi myös kaupunginkomendantin
ja vankileirin johtajan toimipiireihin. On täten mahdollista, että
kaupunginkomendantti ja vankileirin johtaja toimivat lähinnä piiripäällikön antamien
ohjeiden teknisinä toteuttajina kysymyksissä, jotka koskivat vangittujen henkilöiden
luovuttamista teloitettavaksi. Oletettavaa on kuitenkin, että piiripäällikkö,
kaupunginkomendantti ja vankileirin johtaja neuvottelivat epävirallisesti näistä asioista.
Tällä tavalla syntyi järjestys, jossa varsinkin piiripäällikkö ja kaupunginkomendantti
28.1.1918 jälkeisenä aikana ottivat omalta osaltaan teloitusten ratkaisijan
roolin. Voitaneen täten olettaa piiripäällikön antaneen epävirallisen suostumuksensa
Vaasassa tapahtuneisiin teloituksiin, vaikka hän ei muodollisesti edes käsitellyt
tämäntapaisia kysymyksiä. Teloitusasioissa ei ollut kirjallisia esittelyjä, pöytäkirjaa
ei myöskään pidetty piiripäällikön päätöksistä, myöskään mitään dokumentaatiota
ei jäänyt piiriesikunnan arkistoon. Selitys tähän on, että kun yksityiset teloituspartiot
tai niiden edustajat esittivät toivomuksia saada ottaa ja teloittaa vastenmieliset
ainekset sekä vangittujen venäläissotilaiden että muiden henkilöiden joukossa,
niin piiripäällikkö joutui harkitsemaan teloituksen perusteluja ja ottamaan kantaa
vaatimuksen laillisuuteen. Hänen tuli silloin pohtia kysymystä siitä, olivatko
osoitettujen vankien rikokset, virheet ja teot sitä laatua, että teloitus oli paikallaan.
Jos vastaus tähän kysymykseen oli myönteinen, teloituspartio sai ottaa vangin ja
panna surmatyön toimeksi. Muussa tapauksessa osoitetut pysyivät vankeina. Olosuhteista
johtuen piiripäällikkö käytännössä määräsi teloitettavaksi pyydettyjen
vankien elämästä ja kuolemasta.
Se johtopäätös voidaan myös tehdä, että johtavat suojeluskuntaviranomaiset
eivät olleet Vaasassa aloitteellisessa ja järjestelevässä roolissa venäläisvankien
teloituksissa – lukuun ottamatta sotilasliikehdinnän kukistamiseen tähtääviä teloituksia.
Aloite tehtiin yleensä vääryyttä kärsineiden pikkuporukoiden toimesta. Näillä
oli useimmiten saaristolaistausta ja nämä ryhmät huolehtivat teloituksista paluumatkalla
kaupunkikäynneiltään. Koska vangitut venäläissotilaat ja suomalaiset siviilihenkilöt
olivat suojeluskunnan laitosvallan alaisina oli teloitusryhmien anottava
piiripäällikön ja kaupunginkomendantin suostumusta ottaessaan osoitetut henkilöt
teloitettaviksi. Tämä seikka antoi omalta osaltaan johtaville suojeluskuntaviranomaisille
valvovan, kohtuutta arvioivan ja sovittelevankin taustaroolin. Samalla, kun
tämä epävirallinen järjestys salli ja mahdollisti useita kymmeniä yksittäisiä veritekoja,
se piti myös suojeluskuntalaisten ja jääkäreiden kostotoiminnan jokseenkin
kontrolloiduissa muodoissa.
72