Papin pojasta suurteollisuusmieheksi - Doria

kiiruhtavat pitämään meteliä itsestään; hän valmentautui huolella omaan tehtäväänsä ja otti huomioon
myös muut velvollisuutensa. 505 Yhteenvedonomaisesti Kihlman toteaa: ”Kun kokoamme
nämä hajanaiset piirteet kokonaisuudeksi, saamme kuvan nuorukaisesta, joka kasvatetaan mitä
suurimpaan tehtäväänsä sitä kautta, että hänet opetetaan omantunnontarkasti täyttämään pienimmätkin
velvollisuutensa.” 506 Kihlmanin puheen ydin oli velvollisuuksien – jopa pieniltä ja vähäpätöisiltä
tuntuvien – tunnontarkka täyttäminen. Erityisesti hän viittasi käytännön velvollisuuksiin:
perheen elättämiseen ja kovaan työhön.
Velvollisuuksien täyttämistä Kihlman korosti myös perustellessaan omaa toimintaansa liikemiehenä.
Äidilleen helmikuussa 1867 kirjoittamassaan kirjeessä Kihlman kertoi kyllä harkinneensa
liiketoimistaan luopumista ja antautumista kokonaan opettajan uralle. Hän näki kuitenkin ensisijaiseksi
velvollisuudekseen pitää huolta omaisistaan ja heidän toimeentulostaan. Koulusta maksettu
palkka oli niin pieni, ettei Kihlman olisi yksistään sillä kyennyt elättämään perhettään. Siksi
hän piti oikeutenaan hankkia puuttuvat varat muulla työllä. Ajatuksessa on erotettavissa myös
häivähdys heränneiden vanhaa argumentaatiota, joka salli maallisiin toimiin keskittymisen siinä
määrin, että kykeni ansaitsemaan elantonsa. 507
Toiseksi Kihlman korosti eri elämänaloilta saatavan laaja-alaisen kokemuksen olevan opettajalle
vain hyödyksi. Käytännöllisen elämän todellisuuteen tutustuminen pelasti hänen mielestään
muuten helposti vain korkealentoisiin ihanteisiin uppoutuvan opettajan yksipuolisuudelta. 508
Analogia Jeesukseen, joka ei ollut mikään kirjatoukka vaan joka omakohtaisesti tutustui luontoon,
tuntuu ilmeiseltä. Pohdiskellessaan omaa tilannettaan ja toimintaansa Kihlman yritti löytää
esikuvia itselleen, pyrkiä jollakin tavalla oikeuttamaan omia valintojaan.
Velvollisuutta ja sen täyttämistä Kihlman käytti perusteluna myös silloin, kun hänet valittiin uu-
siin luottamustehtäviin. Jo saadessaan lehtorinviran Helsingistä Kihlman oli vedonnut velvollisuudentuntonsa
ääneen, joka vaati häntä ottamaan ristiriitaisia tunteita herättävän tehtävän vastaan
(ks. sivu 104 – 106). Reaktio oli samanlainen, kun hänet vuonna 1874 valittiin Helsingin
kaupunginvaltuuston jäseneksi: ”Jumala armahtakoon! Mielestäni on minulla ennestäänkin kyl-
505 Kihlman 1867, s. 13–15.
506 Kihlman 1867, s. 15.
507 Aspelin-Haapkylä 1918, s. 24.
508 Ibid.
143