Papin pojasta suurteollisuusmieheksi - Doria

IV. SIVISTYNEISTÖ, VERKOSTOT JA YHTEISKUNNAN MUUTOS
Alfred Kihlman oli kokenut 1870-luvun alkuvuosiin mennessä tuntuvan sosiaalisen nousun. Hänestä
oli tullut suuriruhtinaskunnan huomattavimman eliittikoulun rehtori, ensimmäisen liikepankin
hallitusneuvoston jäsen, ja hänen johtamansa yhtiö oli noussut maan suurimpien teollisuusyritysten
joukkoon. Tosin hän ei ollut alun alkaenkaan ponnistanut asemaansa yhteiskunnan
alimmilta askelmilta. Pappisperheen vesana hän oli jo syntyään sivistyneistön jäsen, alempaa
säätyläistöä – tai nykyaikaisemmin termein ehkä ylempää keskiluokkaa.
Säätyjen välisten raja-aitojen kaatuminen on selvästi havaittavissa Kihlmanin ensimmäisten viidenkymmenen
elinvuoden aikana. Maailma muuttui tuon ajan kuluessa ainakin sikäli, ettei sivistyneistöön
lukeutunut pappi olisi vielä 1820-luvun puolivälissä voinut kohota Kihlmanin kaltaiseen
asemaan harjoittamalla liiketoimintaa. Vaikka hengenmiehet olivat ammattinsa ohessa
harjoittaneet pieniä liiketoimia jo iät ja ajat, varsinaisiksi sosiaalisen aseman muuttajiksi ei näistä
puuhasteluista ollut. Valtiopäivien puuttuessa myös papiston väylät poliittiseen vaikuttamiseen
olivat vuosisadan alkupuolella pitkälti tukossa. Papistoon kuuluneen henkilön tie eliittiasemiin
kulki tiukasti säädylle varattujen toimialojen, kirkon, koululaitoksen ja yliopiston sisällä. Parempiin
piireihin mielivä hengenmies suuntasi toimeliaisuutensa uran luomiseen nimenomaan pap-
pina, opettajana tai tiedemiehenä. Yritteliäimmät, onnekkaimmat ja hyväsukuisimmat kohosivat
rovasteiksi, piispoiksi, rehtoreiksi, dosenteiksi tai professoreiksi. Muita uravaihtoehtoja oli oi-
keastaan turha edes kuvitella.
Nämä uraputket olivat kuitenkin pahasti tukossa 1830–40 -luvulla. Keskiluokkaista sivistyneistöä
vaivasi yleinen voimattomuus, kyvyttömyys vaikuttaa asioihin samassa mitassa kuin vielä
1700-luvun puolella. Liian suuri pappien määrä salpasi perinteisetkin etenemistiet suurelta osalta
papistoa. Nuorten sielunpaimenten turhautuneisuus purkautui vaihtoehtoisella areenalla menestymiseen.
Herännäisyydestä muodostui tiivis, jaetun uskonnollisen vakaumuksen ja sukulaisuussuhteiden
yhdistämä verkosto, joka tarjosi jäsenilleen tilaisuuden pätemiseen ja psyykkiseen rakentumiseen.
Ideologiassaan heränneet pohjalaispapit leimasivat isiensä sukupolven edustaman
menestyksen arvottomaksi. Tekemällä selvän eron perinteiseen valtiokirkolliseen ideologiaan ja
sen edustamaan kristillisyyteen he halusivat myös järkyttää vanhempiaan.
Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa 1840- ja 1850-luvun taitteessa nuorten vihaisten pappien
protestiliikkeeltä putosi vähitellen pohja. Maallisen varallisuuden kartuttamisen ja virkauralla
149