Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

106
Lintunen – se oli tanssi vapaudesta, minulle myös henkilökohtaisesti vapauden
kokemus. Mieleeni tulee paljon väriä, pitkät pukumme. Lintunen oli minulle
tätä päivää, omaa naisen elämääni juuri nyt, tämän ikäisenä. Ryhmä oli iso, paljon
erilaisia ihmisiä. Tunsin R.P-W:n jo paljon paremmin, oli jo turvallista tehdä
työtä. Kyynärässä etsittiin yhteistä solumuistia; nyt sen pohjalta avattiin elämän
moninaisuutta. Noppien pelipöydän elementtejä oli myös mukana.
Tässä prosessissa, samoin kuin Nopissa, hahmotin tulevan teoksen jo paljon
aikaisemmin kuin Kyynärässä, jossa vielä viikkoa ennen esitystä mulla ei
ollut hajua, millainen kokonaisuudesta tulee. Lintusessa tein tietoisemmin töitä.
Kehittelimme myös materiaalia tietoisemmin. Ehkä se johtuu siitä, että Riitta
oli koko ajan katsomassa, ei itse mukana tanssimassa, ja sanallisesti ohjasi
prosessia. Prosessia voi ohjata fyysisesti tai sanallisesti. Kyynärässä Riitan fyysinen
energia oli koko ajan läsnä. Se vaikutti yhdistävästi energiatasolla ja oli
minusta yksi olennainen tekijä Kyynärän muotoutumisessa. Lintusessa jokainen
muunsi meitä yhdistävät ”samat” oman kehonsa energiaksi. Lintunen oli
minusta yksilöiden tanssi. Nopat oli myös yksilöllinen, oikeastaan yksinäinen,
ehkä sen työskentelytapakin oli yksinäinen: piti yksin omassa päässä muistaa
monimutkaisia karttoja. Kyynär oli jakamista. Tässä mielessä Lintunen oli näiden
synteesi. Sen työskentely oli sekä jakamista, että yksilötyöskentelyä.
Vennamo 1997, palautekirjoitus.
Lintusessa oli paljon helpompi työskennellä, koska kirjaimet olivat tuttuja. Ei
paperiopettelua vaan matkimalla alkulähtökohta, omat variaatiot: en enää yrittänyt
pitää kiinni annetuista muodoista vaan kykenin todella nauttimaan vapaudesta.
Parityöskentely kevyellä kontaktilla kirjaimien avulla oli suunnattoman antoisaa,
hauskaa leikkimistä. Nopissa vaikutti paljon se, että Riitta tanssi itse mukana
ja yritykseni toisaalta matkia hänen liikkumistaan, toisaalta löytää/vahvistaa
omaani = > ristiriita. Minulla oli todella vaikea päästä irti estetiikkafiksaatiostani
ja nähdä liike ja sen taakse. Raisa jäi yllättävän neutraalin tuntuiseksi, vaikka olikin
hyvin tärkeä. Ikään kuin tuki-komplementtiparini. Katariina oli hyvä saada
loppuvaiheessa mukaan. Vielä uusi voima: se täydensi myös Riitan oloa ja sopi
Noppien yllätysmaailmaan. Lintusessa Riitta ei tanssinut itse. Ehkä siksi myös
rauhallisempi tunnelma. Olin myös saavuttanut luottamuksen koreografiin. Suuri
ryhmä – kaikki tuttuja. Erilaisia tanssijoita – kaikki mukana alusta loppuun. Ehti
syntyä jännitteitä, jotka myös lisäsivät/loivat teoksen sisäistä dramatiikkaa ja
muovasivat kohtauksia. Ainakin minulle tämä oli merkittävä työväline – etenkin
kun se sai elää teoksessa sellaisenaan; ei roolitulkintoja, tunnetiloja eikä (pinnallista)
psykologisointia vaan tässä hetkessä ja nyt juuri alati muuttuva kontakti
– ota tai jätä. Vaikka osittain ahdistuin omasta ärsyyntymisestäni, kykenin ensimmäistä
kertaa antamaan niiden elää mukana samaistumatta liikaa tunteisiini.
Tämä liittyy koko kehitykseeni ihmisenä, tietenkin. Mutta Lintusessa (ja varmasti
Nopissakin) tähän oli sisäänrakennettu tila. Toisin kuin liikkeellisesti tai
dramaturgispsykologisesti tarkemmin tiettyä tavoitetta hakevissa koreografioiduissa
tanssiteoksissa. Tällainen koreografinen työskentely tuntuu tällä hetkellä