Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

joka on juurestaan pohjassa kiinni, virran vietävänä: napsis, ja varsi meni
poikki, virta pysähtyy, suvanto jossa uidaan.
Hetken aikaa yhtymö, kun Teemu ja Katariina ilmaantuvat kontaktiduetollaan,
joka on improvisaatioon perustuva. Mikä olikaan intentio siinä? Trio katoaa. He
ovat siinä kaksin isosti. Punahattuinen nainen hiipii varpaillaan hiljaisuudessa
syvässä. Tuo yksinäinen ja he kaksi pysähtyvät ja kohtaavat toisensa. Kaksikko
menee pois. Maija jää. Yksin.
Maijan soolo
162
Nainen with grace on her face.
Chopinin valssiin tanssittu balettimainen soolo. Nyt avaruus on kummallisen
vihreä – autiomaassa hän tanssii yksin.
Päässään häll’ on punainen hattu,
sama kuin mull’ oli alussa,
punainen sifonki hulmussa.
Mikä on tämän tunnelma, kun askeleita on vangittuna ja samanaikaisesti kissanhäntä
heiluu? Taustalla alun vaaleahattuinen hahmo, ajan naru. Ruusu.
Heill’ kummalki’ o’ hatut piässä.
Taustalla iso kristallikruunu ja sinne, alun koloon kaatuu tämäkin nainen. Iso
huuto, johon iso jalan korkealle heitto sivuun. Alas, selälleen, valot pois.
Sinne hän män.
Valssia on elämä tää… (ja makaaberia huumoria)
Maailma on luistelukenttää, jossa luistellaan. Aluksi tosin ripeästi rakkauskirjeitä
kirjoitellen, lentosuudelmia lähetellen, keimaillen, vinosti, kenosti,
nuorena, vanhana, ujona, rujona. Hiljaisuutta puolitoista pitkää minuuttia.
Ravelin La Valsen ensi mörähdykset, etsii muotoaan, kaunistuu ja voimistuu.
Nämä luistelijat Katariina ja Teemu, tekevät sarjan, sateenkaaren ja hops – siellä
tuo nainen on, miehen olalla ylösalaisin. Ali – yli – ympäri ja Kahdeksan jokea.