Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

istiriitaiseksi sen, että hänen sooloaan oli harjoiteltu alun perin herkempään
musiikkiin. Oma koreografin prosessini oli synkistynyt siinä vaiheessa, kun
isäni joutui sairaalaan, jolle tielle myös jäi – väärä diagnoosi, aivohalvauksen
aiheuttama sokeutuminen ja kuolema päivää ennen ensi-iltaa. Musiikin vaihdoksesta
tanssija ilmaisee näin:
Järisyttävä kokemus oli, kun pienen sooloni musiikiksi Riitta soitti buto-musiikkia,
ruoskan tai piiskan sivalluksia. Musiikki aiheutti minussa kuin jonkinlaisen
fobian, en kerta kaikkiaan pystynyt tanssimaan siihen ”musiikkiin”. Se musiikki
sivalsi niin sieluni syvyyksiin hyvin pahalla tavalla. Se oli aivan käsittämätöntä.
Tunsin itseni hyvin noloksi ja vaikeaksi kieltäydyttyäni tekemästä siihen musiikkiin,
mutta mielentilani ja se tunne oli niin voimakas, etten millään voinut. Tanssija
1997, kirjoitus.
Käsitys ajasta ja ajan kulusta oli ehkä määräävimpiä tekijöitä teoksen rakenteessa.
Tanssijoiden ajankestoon liittyvät ratkaisut perustuivat pitkälti keskinäiseen
merkinantojärjestelmään. Ajan mieltäminen suurin piirtein jonkun mittaiseksi
oli vaikeaa eikä toiminut aina: esimerkiksi alun perin noin neljän minuutin
mittaiseksi tarkoitettu osa saattoi venyä kymmenen minuutin pituiseksi
ilman, että varsinaista tarvetta keston pidentymiselle olisi ilmennyt. Vastaavasti
pidemmäksi tarkoittamani osio saattoi muuntua pikapyrähdykseksi niin,
että esimerkiksi triossa joku saattoi vielä olla keskellä tekemistään, kun muut olivat
jo poistumassa lavalta. Näin vesittyminen joko liian pitkäksi tai liian lyhyeksi
vaikutti epätasapainottavasti muidenkin kohtausten ajoitukseen. Ajan kokemus
on hyvin subjektiivinen; sitä ei tulisikaan määrätä jokaiselle samankestoiseksi.
Tässä mielessä musiikki tai muu äänimaailma toimii useissa teoksissa kokoavana
tekijänä. Omille teoksilleni on tyypillistä tanssiminen hiljaisuudessa ja musiikin
mukaantulo tapahtuu vasta, kun tanssija antaa merkin muusikolle tai äänimiehelle.
Henkilökohtaisesti olen mieltynyt tämänkaltaisiin riskinottoihin.
Toisaalta tanssijoiden eriaikaisuuksissa on kysymys myös siitä, miten prosessissa
tämänkaltaista aistia on harjoiteltu ja erityisesti siitä, miten ajankulun on
oppinut kokemaan kehollisesti. Ajankulun mieltäminen oli vaikeaa kuten tanssija
ilmaisee:
Se näyttää siltä, että Pia, Leena ja minä ollaan tanssittu yhdessä, niin se näkyy.
Monet sanoi, että näkyy, että me ollaan tehty näitä Riitan juttuja. Se on kumma,
että ajoitusjutut jäi ongelmaksi. Tanssija 1998, haastattelu.
165