Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

vien kohdallisten käsitteiden löytäminen ollut ongelmallista. Myöskään tieteellisen
tutkimuksen piiriin kuuluvat lähestymistavat eivät sellaisenaan tuntuneet
sopivan kehystämään taiteellisen työni taustoja, lähtökohtia ja oletuksia sekä
kuvaamaan prosessien kulkua ja arvioimaan lopputuloksia. Tärkeää onkin painottaa,
että tanssin kenttätyössä, koreografina tai tanssijana, työn tekotapa itsessään
jo tutkii tai paremminkin etsii ja siten kehittää liikettä pidemmälle,
syvemmälle ja eteenpäin. Tulisikin ymmärtää, että tämänkaltaisessa työssä ei ole
kysymys tanssitaiteen tieteellisestä tutkimuksesta vaan taiteen tekemisestä ja
sen kautta ilmenneiden löydösten tarkastelusta subjektiivisen näkökulman ja
oman taiteellisen näkemyksen ohjaamana. Jokaisessa uudessa koreografiassa on
oma, uudenlainen kulkunsa, jota ei voi mitenkään ennustaa, ja se, miten etsiminen
ja löytäminen näyttäytyy, vaatii aina oman tarkastelutapansa. 1
Tämänhetkistä tanssintutkimuksen tilaa vaikeuttaa ennakkoluuloinen suhtautuminen
perinteestä poikkeavalla tavalla tapahtuvaa asioiden tarkastelua kohtaan:
kuulee kysyttävän, mitä merkityksiä on kuvata omaa työtään, jos sitä ei voi lähestyä
teoreettisesti, kääntää teorian kielelle tai saavuttaa yleispäteviä tuloksia. Arvioinnin
ja spekuloinnin kohteeksi on joutunut siten myös taiteellisen työn kautta tapahtuva
oman työn profilointi: onko se pohdiskelua, tutkimista vai tarkastelua
luonteeltaan? Minkälaisia menetelmiä taiteilija voi työnsä tarkastelussa käyttää
joutumatta oman kenttänsä ulkopuolelle? Keskustellessani yliopistomaailman
edustajien kanssa olenkin usein vastaanottanut kärkkäitä huomioita, neuvoja ja
voimakasta kritiikkiä erityisesti taiteellispainotteista tutkimusta kohtaan. On
huomautettu, että kyseisestä tutkimuksesta puuttuu niin tutkimusperinne, sopivat
metodit, käsitteet, työn arvioinnin kriteerit kuin töiden arvioijat ja että ”näyttää
siltä, että taiteellispainotteinen tutkimus on kuin huutolaislapsi, johon suhtaudutaan
sekä perinteisen akateemisen tutkimuksen että taiteen kentällä suurin
varauksin, tosin eri syistä” (Parviainen 1999, 28).
Tulisiko olla huolissaan, kuten Parviainen Tanssi-lehden artikkelissaan siitä,
että tanssijat käyttävät tutkia-sanaa etsiessään ja kuvatessaan oman kehon liik-
1. Tieteellisessä, erityisesti laadullisessa tutkimuksessa on perusteltua todeta, että
yhtä oikeaa metodia ei ole. Esimerkiksi Juha Varton ja fenomenologisen tieteen kritiikin
mukaan tieteelliselle tutkimukselle ei tulisi olla valmista metodia, vaan uudelle
tutkimukselle olisi aina muodostettava oma, uusi menetelmänsä; ilmiön luonne ohjaa
tutkijaa löytämään kullekin tutkimukselle ominaisimman tavan tarkastella löydöksiä
(Varto 1995, 95).
18