Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Näiden ongelmalliseksi kokemieni työmenetelmien vuoksi olen lähtenyt pohtimaan,
miten saavutettaisiin kohtaamisen tila, jossa molemminpuolinen ymmärtäminen
toteutuisi mahdollisimman hyvin. Milloin voidaan perustella riittävän
hyvin, että koreografin visiot ja intentiot toteutuvat niin, että toista, tanssijaa
kuunteleva asenne työskentelyssä ei katoa? Miten voisin tuoda omia taiteellisia
näkemyksiäni esille samalla huomioiden tanssijoiden erilaisuuden?
Ensimmäinen tehtävä etsiessäni toisenlaisia työtapoja oli oman koreografin
roolini tarkentaminen. Rooli ei kuitenkaan ole erillinen roolivaate, joka aina
tarpeen tullen eri työtilanteiden mukaisesti puetaan ylle. Koreografin rooli on
metaforana näköalapaikka ja tie, joka viitoittaa suuntia kohden koreografiaa.
Tyytymättömyyteni tyypilliseen sielu-ruumis dikotomiaan, jossa tanssija näkee
oman kehonsa instrumenttina, jonka hän antaa koreografin käyttöön ja jonka
koreografi ottaa käyttöön, sai minut pohtimaan tanssijan ja koreografin välisen
suhteen laatua. Haluanko olla koreografina auktoriteetti, joka määrää kaiken tiukasti
omien näkemystensä mukaan toteutettavaksi vai haluanko olla koreografi,
joka luo työskentelytavakseen vuorokuunteluun perustuvan, avoimemman mallin?
Jälkimmäinen vaihtoehto ei sulje pois erilaisia työtapoja sinällään: koreografi
voi edelleenkin olla käskevä, ohjaava, neuvoja antava tai ensisijainen liikemateriaalin
tuottaja. Vaihtoehtoisuus ei tarkoita, että tällöin sitouduttaisiin
uuteen vaihtoehtoon kaikki muut vaihtoehdot pois sulkien. Näin muodostuisi
jälleen kaksi (tai useampi) vastakkaista kenttää.
Näkemyksessäni korostuu koreografin rooli auttajana. Ei niin, että tanssija
olisi jotenkin erityisesti autettavissa, avun tarpeessa oleva. Koen auttajan roolin
tehtävänä saada tanssija avautumaan suhteessa tanssijuuteensa ja tanssijan
rooliin koreografiassa niin, että tanssijan ei tarvitse luopua oman kehonsa toiminnallisista
lähtökohdista ja tavastaan liikkua ja tuottaa liikettä. En tarkoita
tällä ajatuksella kuitenkaan sitä, että koreografiassa ei voisi olla tarkkoja liikevalintoja
tai että toista huomioivassa työtavassa tyydyttäisiin väliratkaisuihin,
kompromisseihin. Taiteellisessa työssä tapahtumien mieltäminen on kuitenkin
hyvin monimuotoinen ja -suuntainen prosessi: mieltymykset ohjaavat valintoja,
joita tanssija tai koreografi ei aina osaa ja joita ei aina edes tarvitsekaan perustella.
Siksi tärkeäksi on muotoutunut omien ajatusrakenteiden, käsityksien ja
uskomuksien uudelleenpohtiminen, reflektoiminen.
Korostaessani entistä enemmän tanssijoiden omaa liikettä ja omaehtoista
tapaa tuottaa liikettä koreografisia valintojani ohjaavina tekijöinä nousi improvisaation
asema työmetodina erityisen tärkeäksi. Improvisaatiossa painottui
129