Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Harjoitusprosessi oli pitkä, neljä kuukautta, jonka jälkeen oli yhdeksän esitystä.
Lyhyen tauon jälkeen harjoittelimme kaksi viikkoa ja esiinnyimme Pyhäsalmella
Täydenkuun tanssifestivaaleilla. Siellä löysimme tanssiin uusia tasoja: tanssiminen,
esiintyminen, oli oikeasti hauskaa. Itselleni esitys oli rankka ja jouduin huolehtimaan
omasta kestämisestäni. Siinä oli paljon rankkoja joko/tai -asetelmia.
Vaihtoehtoja toimivuudelle ei ollut. Tanssimiseen sisältyi suoriutumisen stressiä.
Huomasin sen sisähermostossani esitysten aikana, se meni syvälle fyysiseen
kokemukseen. Olen tanssinut tunnin pituisia rankkoja biisejä, mutta vaikka tämä
oli kolme kertaa lyhyempi, oli se toisella tavalla raskaampi. Oli mielenkiintoista
miettiä, mitä siinä tehdessä itselle ja yleensä tanssijalle tapahtuu. Pyhäsalmella
tanssimiseeni tuli etäisyys ja sain toisenlaisen tason omaan tekemiseeni. Tuli
vapaus ja pystyin antautumaan eri tavalla vietäväksi. Löysin omaa ilmettä ja suhteen
partneriin. Kasvoi ymmärrys siitä, onko teos hauska, melankolinen vai muuten
vain koominen värittämättä silti tanssia ulkokohtaisesti.
Buberin ajatus todellisen, aidon kohtaamisen tapahtumisesta siellä, missä
kaikki keinot ovat sortuneet, oli itselleni mielenkiintoinen aihe ja se tuki
ajatteluani yleensäkin eri metodien avulla tapahtuvasta välineellisestä suhtautumisesta
toiseen. Näin siis Minä-Sinä molemminpuolisesti Minänä ja Sinänä
pyrimme aitoon kohtaamisen tilaan. Ajattelu kannusti minua kuuntelemaan
oman ajatteluni pohjaa ja tunnistamaan sitä myötä liikkeitä itsessäni. Olemaan
läsnäoleva, tarttumaan hetkeen ja sen muistoihin kehossani. Aistimaan
suhdettani Toiseen. Mutta, kuten Buber sanoi ”...luonnon olento, joka juuri avautui
minulle vuorovaikutuksen salaisuudessa, on nyt jälleen tullut kuvailtavaksi,
hajotettavaksi, luokiteltavaksi (Buber 1995, 39)”, oli pyrkimyksestä keinottomuuteen
tullut keino itsessään, aitoudesta epäaito, mennyt tapahtuma, muisto,
jonka mielikuva elvyttää. Tämän paradoksin työstäminen aukaisi minulle läsnäolon
merkityksen tärkeyden ja sen, että ajan jatkumo muodostuu pienistä läsnäolon
hetkien kaarista. Olisi opittava osaamaan olla tässä ja nyt.
Toisaalta voi hyvinkin olla, että me emme Ismo-Pekan kanssa kohdanneet,
koska mistä voin tietää, mitä on todellinen kohtaaminen. Pystyimme kohtaamaan
vain niin pitkälle kuin pystyimme kohtaamaan siinä tehdessä, tanssiessa.
Kohtaamisen yritys samalla tavalla kuin ymmärtämisen yritys: en voi koskaan
ehdottomasti määrittää, miten olen Toisen ymmärtänyt. Se on avoin tie, se tie,
mitä pitkin kuljetaan. Se on aika loputon tie myöskin.
Kun näen, havainnoin, koskettaa näkemäni minua monella eri tasolla:
kinesteettinen aistimus on myös yksi vahvistus näkemäni suhteen. Miten
185