Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Kahdeksan jokea sarjan mieletön yhtaikaisten mielikuvien rypäs oli, shall we
say, haastava. Tuntuu, että on pakko tehdä valintoja ja poimia joku tietty juttu,
jonka tekee. Muuten tuntuu, että mikään mielikuva ei toteudu kunnolla. Tai edes,
että mielikuvien olemassaolon huomaa muuten kuin että puuroksi menee.
Vuoristorataa vaatteilla, vaatteet kuin sähkövirtaa tai vaatteen ja kropan yhteistyö,
sähikäisiä – päätöntä päästä ohjaamista, kun on ohjattavana, toimii ilman
päätä. Kontaktissa kuulostelun ja harkitsemisen vuorovaikutus impulssinomaista.
Pyytäessäni tanssijoita olemaan rehellisiä mielikuvan suhteen siten, että he
kuuntelisivat liikettä sisältä ja seuraisivat liikeimpulssien suuntia, toteaa tanssija,
että rehellisyys mielikuvalla on mielenkiintoinen asia. Hän on omasta mielestään
taipuvainen ottamaan ohjeet kirjaimellisesti. Esimerkiksi harjoituksessa,
jossa pyysin tanssijoita ”kirjoittamaan” pääkirjoitusmetodilla lauseen
kahdeksan jokea, hän pitäytyi yksinomaa siinä, päällä kirjoittamisessa.
Kun mielikuvana oli päällä kirjoittaminen pitäydyin siinä. Rajauksen on oltava
tarkka, siis jos vapauksia annetaan, se täytyy ilmaista. On tietysti mahdollista
aikaisemman kokemuksen perusteella päätellä toimintakulttuuri, mutta varsinkin
harjoitusprosessin alussa, jos ei ole ollut aikaisempaa yhteistyötä, se on
vaikeaa.
Sen lisäksi huomattavaa tanssijan kokemuksessa oli, että liikkeeseen saavutettiin
tiettyä tuoreutta työskenneltäessä erilaisilla laatua tuottavilla mielikuvilla.
Toisaalta mielikuvat eivät välttämättä vaikuta liikkeen tuoreuteen, jos liikemateriaali
ei ole vielä selkeytynyt.
Kankaan lennättäminen oli kivaa, unohdin, että hypin, mutta hypin, se teki hyvää
psyykelle. Lantio on mulla nyt teema, kuuntelen sitä, kuuntelen sen
irtonaisuutta. Kun leikkii, niin nauttii. Leena oli valveilla, kun kontaktoitiin.
Kuka kenen eteen, kenen eteen, kenen eteen, olla hereillä, jatkuva suunnistus,
flow, flow, flow. Tarvitsen paussia. Riitta pelkää, että tilanne hajoaa, pääsee
käsistä, ehkä se hajoaisikin, ok. Hillun mukana, mutta paussin aikana oppii myös,
kokemukset painuvat sisään.
Riitta antoi Russell Dumas’n mielikuvan: ristiluu on käsi, joka pitelee narua
(selkäranka), jonka päässä leijuu/kelluu ilmapallo (pää). (Riitan sivuhuomautus,
että Russell oli hänen tärkein opettajansa aikoinaan kertoo paljon). Saman mielikuvan
olen saanut muiltakin ihmisiltä monissa yhteyksissä. Toimii aina. Niin
149