Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Otteeni oman taiteellisen työn tarkasteluun on fenomenologinen: pyrin näkemään
tarkasteltavan ilmiön sellaisena kuin se ensisijaisesti minulle näyttäytyy,
näkyy. Työni tulokset eivät kuitenkaan perustu fenomenologiseen analyysiin.
Fenomenologisen ajattelun mukainen ihmiskäsitys on ohjannut minua näkemään
asioita laajemmin ja ymmärtämään työni perusteita. Parhaiten tätä ymmärrystä
on valottanut filosofi Lauri Rauhalan esittämä holistinen ihmiskäsitys.
Rauhalan mukaan holistisessa ihmiskäsityksessä ei erotella sielua, ruumista tai
ihmisen ympäristöä erillisiksi, toisistaan irrallisiksi alueiksi. Katsannossa ne ovat
tajunnassa ilmeneviä saman ilmiön eri olemuspuolia, jotka yhteen kietoutuneina
kehkeyttävät ihmisen kokonaisuuden. Tajunta on Rauhalan mukaan kuitenkin
”kaikkein realistisinta ihmisessä, koska kaiken muun realistisuus ilmenee ja voidaan
todeta juuri siinä.” Näiden olemuspuolien minimijäsennys on 1) kehollisuus,
joka on elämää toteuttavien ja ylläpitävien orgaanisten prosessien kokonaisuus,
2) tajunnallisuus, joka on merkitysten, olemassaolon ja toimivuuden taso ihmisessä
sekä 3) situationaalisuus, joka tarkoittaa tajunnallisuuden ja kehollisuuden
suhtautuneisuutta situaatioonsa, elämäntilanteeseensa. Näitä eri olemuspuolia
voidaan tarkastella erikseen, mutta ne eivät koskaan voi olla olemassa ilman toisiaan.
(Rauhala 1996, 85-87.)
Filosofi Juha Varto täydentää ajattelua tuomalla esille ihmisen subjektina, joka
on kietoutunut maailmaan ja on yhtä sen kanssa: subjekti ei ole eri puolella, itsensä
sisässä kuin ulkopuolella oleva maailma. Hän havainnollistaa esimerkiksi
paperin ja sen etu- ja takapuolen, joiden välissä paperin pinta, viiva on. Paperilla
on eri puolensa; ihmisen ja maailman välissä tätä viivaa ei ole: ne ovat samassa
situaatiossa. (Varto 1996, luento.)
Kehollisuutta tanssin yhteydessä erillisesti tarkasteltaessa voidaan kuitenkin
todeta, että emme voi koskaan tavoittaa toisen kehollisuutta täydellisesti. Se
on situationaalisesti mahdotonta: enhän voi olla samaan aikaan samassa paikassa
toisen kanssa, joten toisen kokemus jää minulle lopultakin tietyin osin
tavoittamattomaksi, mysteeriksi ja oman näkökulmani värittämäksi. Täysin lohdutonta
tämä ymmärtämättömyys ei kuitenkaan ole: riittävän lähelle voi päästä
(Lehtovaara M. 1996, luento).
Edellistä käsitystä vahvistaa Veli-Matti Värri todeten, että ”…emme voi milloinkaan
saavuttaa ehdotonta tietoa todellisuudesta. Ruumiillistuneina
tietoisuuksina olemme kietoutuneita situaatioomme, josta havaintomme ja
havaintojen tulkinnat saavat alkunsa. Siksi ei ole olemassa puhtaita ja täydellisiä
havaintoja, vaan kaikki havaintomme ovat väistämättömästi perspektiivisiä ja
22