Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

mi koki tekevänsä ei-mitään. Lopetimme harjoittelun ja kävimme pitkän keskustelun
työtavoista ja päädyimme siihen, että Tommi harjoittelisi sarjoja yksin
etsien niihin omaa mielekkyyttään ja motivaatiota. Toisaalta Tommi oli sitä mieltä,
että jos on jo tutkinut omaa työtään pitkän prosessin ajan, sitä ei tarvitse erikseen
perustella: teko, sen valinta, on jo peruste sinällään. Itse puolsin vankasti
ajatusta, että valitsemani sarjat olisivat vain yhteydenottokeino; liike hahmottaa
omalla hiljaisella, mutta näkyvällä tavalla maailmaani. Se, miten Tommi tekisi liikkeen,
hahmottaisi hänen maailmaansa. Kuitenkin siinä työskentelytilanteessa
olimme vääjäämättömästi samassa maailmassa, situaatiossa, halusimmepa niin tai
emme. Minkälaiseksi tämä maailma voi koreografiassa muodostua, on sopimuksenvaraista.
Säännöt, ehdot, sopimukset, tavat ja ajatukset muotoilevat sitä kohtaamisen
kenttää, joka on edellytyksenä koreografian toimivuuden kannalta katsottuna.
Emme mitenkään voineet olla eri puolilla ikään kuin viivan, rajan ollessa
välissämme. Saman asian eri ilmenemispuolia kylläkin. Ongelma johtui ehkä siitä,
että Tommi ajatteli minun ottavan liikkeitä ikään kuin jostakin valmiista liikevarastosta
ilman sisällöllistä ideaa. Hän pohtikin työtapojeni yhteyksiä omaansa
oman käden jälkensä löytymisen kautta epäillen jopa jämähtäneensä omiin
löydöksiinsä:
Tai sitten olen liian vanha ja kalkkis: olen ikään kuin jämähtänyt johonkin, mutta
mitä se jämähtäminen on. Onko se sitä, että on löytynyt se oma kädenjälki? Mitä
se kädenjälki sitten on, jos se ei ole sitä, että sinä juuri sen tekemisesi kautta
valitset? Ja jos taas ne valinnat ovat pinnallisia, eli että oikeasti et niiden takana
ole, niin silloin ne on tietysti helppo hylätä ja siirtyä johonkin toiseen. Mutta, jos
olet tehnyt sen ikään kuin jonkun läpi, kivun kautta päätynyt johonkin itsesi suhteen,
niin onko se asia, joka sitten on samaa, että olet päätepisteessä, että sitten
voi lopettaa? Sitten ikään kuin se prosessisi on loppu. Kitti 1998, haastattelu.
Omassa työssään Kitti korostaa löytämisen ideaa, ei valmiista materiaalista
liikkeellelähtöä kuten esimerkiksi klassisessa baletissa, joka on tavallaan valmis
maailma: liikkeet ovat valmiina olemassa ja siinä maailmassa tanssija nappulana
toteuttaa liikekombinaatioita. Tällöin senkaltaista työskentelyä – vaikka kyseessä
olisikin moderni tanssi – muistuttava työmentaliteetti muistuttaa ikävistä
ja raskaista kokemuksista saaden välittömän vastustuksen reaktion hänessä
aikaan. Kitin mukaan on mielekkäämpää lähteä ajatuksesta liikkeelle ja sen
jälkeen koettaa tavoitella sitä liikemaailmaa, joka kokemukseltaan vastaa ajatusta.
Teokset ovat usein seurauksia edellisen teoksen löydöksistä, mutta myös aja-
173