Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Koreografinen prosessi oppimisprosessina
Let us try to forget educational processes in so far as dancing is concerned. Let
us free ourselves from the sense that is ordinarily assigned to the word. Let us
endeavour to forget what is understood by it to-day. To rediscover the primitive
form of the dance, transformed into a thousand shapes that have only a very
distant relationship to it, we shall have to go back to the early history of the
race. We then get a notion (of) what the origin of the dance must have been and
what has made it what it is today. Louie Fuller 21 .
Perinteisessä opetuksessa, lähinnä watsonilaiseen behaviorismiin perustuvassa,
on oppimistapahtuma nähty dualistisena, opettajan ja oppilaan kannalta
erikseen toteutuvana tapahtumana ja ajateltu, että onnistuminen riippuu yksinomaan
oppilaan lahjakkuudesta ja ahkeruudesta. Opettaja noudattaa tarkoin
määriteltyjä opetussuunnitelmia, joissa ei juurikaan ole tilaa yksilöllisille
poikkeavuuksille. Oppilas on silloin kuin tyhjä taulu, tabula rasa, johon näiden
mallien mukaiset opit piirtyvät. Opettaja ohjaa oppilasta opetusnormien mukaiseen
suuntaan joko negatiivisesti tai positiivisesti vahvistaen (keppejä tai
porkkanoita). Tämänkaltaisessa oppimiskäsityksessä ajatellaan, että ihminen
oppii kuin eläin – ehdollistamalla. (Rauste-von Wright 1996, a6.)
Yksilölliset prosessit ja lahjakkuuden suunnat ja oppiminen saatetaan näin
ehdollistaa lähinnä pois, ei-käyttöön. Tanssin harjoittelussa seikkaan on eittämättä
vaikuttanut se, että tanssia on usein harjoitettu menetelmin, jotka perustuvat
tyylinormistoon, jolloin kehon orgaanisia tapahtumia ja yksilöllisiä
poikkeavuuksia ei oteta huomioon. Visuaaliset ja esteettiset mieltymykset määrittelevät
usein sitä, mihin tanssijan tulisi pyrkiä ja miltä tanssin tulisi näyttää.
Karkeasti sanottuna vain tietyn näköinen tanssija voi toteuttaa nämä vaateet.
Näin harjoiteltaessa oma, välitön kokemus liikkeestä unohtuu. Tanssista ei aina
siten muodostu tanssia, vaan sarja mekaanisesti, ilman virtausta ja pelkällä lihasvoimalla
asentoihin puristettuja liikkeitä. Itse asiassa luontainen liikkuvuus on
saattanut harjoittelun myötä vähentyä, vaikka tanssija osaisikin hypätä korkealle
tai pyörähtää upean piruetin.
Olen kiinnostunut usein juuri tästä ei-käytössä olevasta potentiaalista. Olen
pohtinut, miten tanssija voisi itse, sisältäpäin ohjautuen vaikuttaa tekemiseensä
ja itse arvioida sitä. Usein tanssin tekoprosessissa tanssija on tottelija, koreo-
21. Brown (toim.) 1979, 17.
41