Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

kun se siirtyy unesta tapahtumiseen itseensä. Kaikki keinot ovat este. Kohtaaminen
tapahtuu vain siellä, missä kaikki keinot ovat sortuneet. Buber 1995, 34.
Perussana Minä-Se kuvaa ihmisen luontoon kuuluvaa esineellistävää taipumusta
kaikkeen kohdattuun. Buber puhuu myös Minästä, joka tyytyy nauttimaan
kokemistaan esineistä kadottaen Minä-Se sanaparin sisältönä läsnäolottomuuden.
Oleellinen eletään läsnäolossa, esineellinen menneisyydessä. Myös
Sinän lohduttomana osana on jossakin vaiheessa tulla Se: esine, kylläkin merkittävä
sellainen, esineiden joukossa. Aito näkeminenkin on vain lyhyttä kestoltaan.
(Buber 1995, 35-39.)
Minä-Sinä-tematiikka muuntui harjoittelun myötä. Tietyssä harjoitus- tai
esiintymisvaiheessa en enää ajatellut tematisoituja lähtökohtia. Silloin työstettiin
yksinomaan liikettä. Liikkeessä säilyi ajatus, mutta sitä ei enää tarvinnut
verbalisoida, siinä vaiheessa pyrittiin analysoimaan liikettä. Lähennyttiin sitä,
miten liike toimii koreografiassa. Teoksesta on voinut tulla täysin erilainen ikään
kuin vahingossa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö koreografian kanssa olisi tehty
tarkasti töitä ja etteikö siinä olisi rakennetta. Esimerkiksi Jaana Parviaisen mukaan
koreografin yhtenä tärkeänä tehtävänä on se, että koreografiassa pysyy jokin
struktuuri, jokin yhtenevä ajatus samana, vaikka tietenkin esitykset ovat toki erilaisia
(Parviainen 1997, radiokeskustelu).
Horse Songsissa oli rakenne, jonka liikesarjojen puitteissa tutkimme fyysisen
kohtaamisen tasoja, erilaisia kosketuspintoja toistemme suhteen ja kinesteettisten
tuntemusten välittämiä viestejä toisillemme. Koreografia on kuin talo,
jonka olemme rakentaneet. Me liikumme talon sisällä eri tavoin, mutta talo pysyy
samana, perusvaikutelma, vihje paikasta, sisällöstä ja rakenteesta säilyy. Niin
saavutetaan erilaisia variaatioita samasta lähtökohdasta; konteksti, tietty yhteys
lähtökohtiin säilyy.
Törmäsin esitysten jälkeen usein kysymyksiin siitä, miten nämä filosofiset
ideat olivat saaneet materiaalisen muotonsa eli ruumiillistuneet liikkeiksi: olin
ikään kuin lainannut filosofin ajatuksia ja pohdinnan alla oli se, olenko koreografina
vastuussa siitä, millä tavalla olen tulkinnut niitä. Kysymys on mielestäni
epäoleellinen. Ihmisellä on toki tulkinnan vapaus, mutta kuka ylipäätään määrittelee,
mikä on oikea tulkinta. Huomattavasti mielenkiintoisempaa onkin pohtia
sitä, minkälaista oman ajattelun ainetta jonkun toisen ajattelu tuottaa ja miten se
on sovellettavissa kulloiseenkin työhön. Kysymyksessä ei siis ole tanssin ja filosofian
yhdistäminen vaan oman ihmiskäsityksen tarkentaminen. Toisaalta on ehkä
179