Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

2. Dialogisuus
126
Hän kulkee esineiden pinnalla ja kokee ne. Hän koostaa niistä tiedon niiden rakentumisesta,
kokemuksen. Hän kokee, mitä esineisiin kuuluu. Mutta kokemukset
yksin eivät tuo maailmaa ihmisen luo. Sillä ne tuovat luokseen vain
maailman, joka koostuu Siitä ja Siitä ja Siitä ja Hänestä ja Hänestä ja Siitä. Koen
jotakin. Buber 1995, 27.
Saatteeksi
Tuon tässä luvussa esille niitä dialogisuusfilosofian mukaisia teemoja ja ajatuksia,
jotka ovat oman tarkasteluni kannalta yhteydessä tässä osassa esiteltävien
koreografioiden harjoitusvaiheiden tapahtumiin. Kokemuksen olemusta tanssin
yhteydessä tarkasteltaessa tulee fokukseksi se, miten tanssija mieltää ja aistii,
kokee harjoittelun ja miten se ilmenee koreografiassa. Olen pyrkinyt tavoittelemaan
sitä sanastoa, jolla voin päästä mahdollisimman lähelle fyysistä ja
ajatuksellista kokemusta kuvaillessani omaa kokemustani ja tanssijoiden kuvaillessa
kokemuksiaan. Näin muotoutunut sanasto on toiminut heijastelupintana
omalle ajattelulle. Kokemuksen luonteen teoreettinen viitoittaminen ei kuitenkaan
yksistään selitä kokijan, tanssijan, kokemusta. On myös ymmärrettävä,
että tanssijan kokemus ja kokemuksen hetken olemus ovat olemassa ilman teoriaa
ja ennen teoretisointia.
Juha Varto esittää ajatuksen, että dialogisessa menetelmässä lähdetään siitä,
että emme ymmärrä toisiamme. Kun kohtaamme, jokainen on omassa paikassaan
maailmassa eikä ole olemassa mitään kolmatta kohtaa, josta voisimme ymmärtää
toisen maailman jäsentyneisyyden. Varton mukaan käsitteitä ja niiden merkityksiä
tulisi tarkastella käytännöstä, ei teoriasta käsin. Hän pohtiikin, mikä on
se menetelmä, jota voidaan käyttää, että toinen ihminen pysyy toisena ihmisenä,
sillä jokainen voi määrittää vain itse itsensä. (Varto 1994, 108.)
Tämänkaltaisen ajattelun valossa on jokaisen tanssijan kokemus ainutlaatuinen
ja sellaisenaan tärkeää informaatiota niin tanssijalle itselleen kuin
koreografille.