Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

Arvostelut teoksesta Lintunen (1996):
2.5. Auli Räsänen 29.4.1996, Helsingin Sanomat
236
Seitsemän komean naisen tanssi
Tanssisivatko Riitta Vainio, 60, ja Sinikka Gripenberg, 55, lainkaan, jos Riitta
Pasanen-Willberg ei olisi keksinyt mainiota tutkimusaihettaan, vanhenevan
tanssijan liikkeen tutkimista?
Tuskin, sillä Suomessa ikääntyneen naistanssijan pitää olla vähintään tutkimuskohde,
ennen kuin hän voi mennä näyttämölle pelkäämättä ivallisia kommentteja.
Ei ivaa yleisöltä, joka lähinnä suhtautuu uteliaasti esiintyjien “pärjäämiseen”, vaan
nimenomaan tiukkanormisilta ammattilaisilta, jotka eivät suinkaan tunne pelkkää
sympatiaa alalla “roikkuvia” kohtaan.
Suomalaisessa tanssielämässä näet esiintyy ikärasismia, jonka vuoksi tanssijat
joutuvat väistymään syrjään yhä nuorempina. Se on melko vaiettu kysymys,
jota Pasanen-Willberg on pakottanut tanssialan käsittelemään tehtyään jo
kolmannen tutkimukseensa liittyvän koreografian.
Hän ei tehnyt esitystään vailla ironiaa – esiintyjät olivat hypernaisellisia
korsettimaisista yläosistaan, hulmuavista helmoistaan ja kukkahatuistaan alkaen.
Pasanen-Willbergin liikemaailma on voimakas, mutta myös feminiininen,
hyvin luonnollisella tavalla. Selkärangasta lähtevä liike “kirjoittaa” maanläheistä
koreografiaa, jonka vastapainoksi kädet nostavat kehon kohti linnun ilmavaa
liikettä.
Pasanen-Willberg oli valinnut Lintuseen seitsemän 34–60-vuotiasta naistanssijaa.
Hänen tarkoituksenaan on tutkia eri-ikäisten naisten liikekvaliteetteja ja
havainnoida, miten esimerkiksi liikkeen mitattavat ominaisuudet ja ilmaisuvoima
suhtautuvat toisiinsa. Näyttääkö keski-ikäisen tanssijan jalanheitto yhtä tehokkaalta,
vaikka jalka ei nousekaan maksimikorkeuteensa?
Kokemus oli katsojalle terveellinen. Ihminen on niin sidoksissa katsomistottumuksiinsa,
että huomasin vertailevani iäkkäämpien tanssijoiden suoriutumista
samoista liikkeistä kuin nuorempien. Iänikuinen kilpailu jalan korkeudesta,
liikenotkeudesta ja kimmoisuudesta on syöpynyt meihin niin syvälle, että on vaikea
nähdä vanhenevan tanssijan kvaliteetteja nuoriin verrattuna. Nuoruuden kuva
kummittelee silmissä, sekoittuu nykyiseen kuvaan ja muodostaa mielenkiintoisia
illuusioita.
Huomasin ihailevani Sinikka Gripenbergin liikkeen sulavuutta ja voimaa ja
sitä ihanaa nuoruuden illuusiota, jonka hän näyttämöllä edelleen luo. Tanssija ei
vanhetessaan näköjään menetä tiettyjä peruskvaliteettejaan, vaan yleisö voi
tunnistaa liikkeen intention, vaikka liikesuoritus ei enää ole “täydellinen”.
Entä Riitta Vainio? Hän ei ole enää hoikka eikä notkea, mutta hän on yhä se
fanaattinen esiintyjä, joka mursi suomalaisen tanssin kuvan 1960-luvun alussa.
Hänen sisällään oleva liekki hehkui hänen tanssiessaan latinalaisrytmeihin