Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

3. Lopuksi
220
Vaatimus kaiken käsitteellistämisestä saattaa ratkaisevasti kapeuttaa ja
pinnallistaa ihmisen kokemiskapasiteettia ja samalla typistää hänen toimintamahdollisuuksiaan,
koska liika reflektointi johtaa helposti selittelemiseen, tyhjänpäiväiseen
analysointiin ja verbalismiin. Siis poispäin omakohtaisesti
eletystä, joka usein korvautuu itse kuvatulla tai toisten kuvaamalla kokemuksella.
Lehtovaara J. 1996, 42.
Puheenvuoro
Työni kirjallinen osuus on puheenvuoro. Olen ottanut kantaa moneen tanssin
kentällä vallitsevaan ajankohtaiseen ilmiöön: vanhenemiseen, työtapoihin, vallankäyttöön,
koulutukseen. En ole pyrkinyt määrittämään tai yleistämään vaan
ennemminkin löytämään kysymyksiä, jotka viitoittavat tietäni eteenpäin. Tämä
on siis vain yksi puheenvuoro – minun. Vanhenevan tanssijan problematiikasta
dialogisuuteen – olenko itse muuttunut?
Työni kanssa olen edennyt kehää pitkin, sisäisesti: ulkoiset valtarakenteet,
raha, arvoperusteet, arvostus ovat loitontaneet minua tanssin kentän sisäpiiritapahtumista,
mutta samalla tietoisuus näiden elementtien vaikutuksesta ihmistä
määrittelevinä tekijöinä on auttanut minua lähentymään kohden omintani,
tekemisen vapautta. Tanssimaan todellisuudessa ja menemään sinne, missä ihminen
on.
Kuljen, kuljen, eteen ja taakse käännyn, vaihdan suuntaa. Olen pysähtynyt
hetkeksi kuuntelemaan: itseäni, työtäni, toista ihmistä. Mutta kuuntelu jatkuu.
Oman polun kartoittaja, omassa maastossa tutkiva, omasta kokemuksesta
kumpuava. Niin, että voisin ymmärtää toisen kuuntelun tärkeyden siinä kaikessa,
mitä teen ja miten olen.
Taide. Tanssi. Lapsi. Äiti. Mies. Huone. Talo. Ruoka, jota syön, juoma, jota juon.
Vanhempana nyt. Ääriavaruudessa tarkkailevana osallistujana. Kellun (floating),
virtaan (flowing), asennossa, asennosta toiseen muuntuneena.
Kokemus – sinä – kohtaamme – toisemme – tanssimme tänään pieniä valkeita
satuja.
Implisiittinen meissä, epäsuora vielä ennen käsitteellistämistä, mutta se tie-