Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

48
Onko absoluuttista tilaa olemassa? Jollekin tila merkitsee aikaa, toiselle paikkaa
tai matkan pituutta; kokemuksemme tilasta ovat hyvin subjektiivisia luonteeltaan.
Voimme tietysti sopia mitta- ja merkkijärjestelmiä, joilla voimme kartoittaa
tilaa. Voimme tarkastella olemistamme isompaan tai pienempään tilaan
suhteutuen. Yksi asia on kuitenkin varma – olemme aina – tilassa. Kehoni pinta,
kuori tai iho rajaa kokemukseni ulkoiseen ja sisäiseen tilaan. Tuo raja on samalla
kuin veteen piirretty viiva – se häipyy sitä piirrettäessä. Kokiessani jonkun
asian hyvin voimakkaasti saatan olla hyvin varma kokemukseni laaduista ja arvoista
sekä saatan nähdä kokemukseni sisäisesti tietyn näköiseksi – kuitenkaan
en kykene näkemään konkreettisesti itseni sisään. Ainoastaan viitteellisesti,
esimerkiksi magneettikuvausten perusteella sekä luustoni röntgenissä.
Mutta miltä näyttää se paikka, jossa kokemukseni muuntuvat mielikuviksi ja
kommunikaatiokykyiseksi aineistoksi?
Sormella voin tökkiä napaani, mutta minun on mahdotonta tökkiä sieluni syövereitä.
Olisinko onnellisempi kalana, kaislana vai lintuna? Perustuuko olemassaoloni
todistelu (ainoastaan) ihmisen potentiaaliin kokea ja järkeillä
kokemustaan?
Nelihenkinen perhe asuu kaksiossa. Äiti laskee jokaisen käyttösenttimetrin ja
on tyytyväinen, kun voi alituiseen vaihtaa huonekalujen paikkaa tilaratkaisultaan
järkevimpiin paikkoihin. ”Täytyy mahtua”, hän sanoo. Kuitenkin kokonaisuudessaan
samat neliömetrit tai senttimetrit jäävät käyttöön, mutta ”järkevämmässä
ratkaisussa” tilan tuntu, vaikutelma on avarampi. Mille seinälle asettaa se sama
hylly, jonka eteen se sama pöytä kuitenkin tulee? Onko ehdottoman käytännöllistä
tilaa olemassa vai onko ajatus siitä vain illuusio, harha?
Sama perheenäiti katsoo ikkunasta aukeavaan, silmänkantamattomiin ulottuvaan
vesikasvillisuuspuistoon ja miettii, että ”tätä näkymää en vaihtaisi pariin
makuuhuoneen kopperoon vilkkaasti liikennöidyn tien varrelta”. Aina se
konkreettinen tila, jonka pystyy intiimisti ottamaan haltuunsa, ei olekaan ensisijaisen
merkityksellistä.
Aivan kuten voimme kysyä, voidaanko viulua soittaa ilman viulua, voimme
myös kysyä, olemmeko olemassa ilman tilaa.
Samat arkipäivän kokemukset ja vaikutelmat ovat lähtökohtanani taiteessa.
Minkälaisen ilmapiirin musiikki ympärilleni luo, minkälaisen tilavaikutelman
maalaus antaa, miten liikumme tilassa, koreografiassa jne.?
Onko näyttämöllä tai maalauksessa ehdottoman totuuden sisältämiä paikkoja,
kohtia, jotka sisältävät merkityksen itsessään? On esimerkiksi väitetty, että näyttämön
oikea etunurkka edestä katsottuna on paikka, jossa yleensä tapahtuu esityksen
tärkeimmät asiat. Vai onko ehkä kysymys mieltymyksistä, joista vähitellen
muodostuu käytäntö? Vaiko merkitysten annosta ja kulttuurisista sopimuksista,
jotka solmimme keskenämme, omaan aikaamme kietoutuneena?
Koreografiaa tehdessäni tilaratkaisuihini vaikuttavat monet eri tekijät, jotka
ovat useimmiten arkipäiväisen konkreettisia luonteeltaan enemmän kuin tiettyyn
sääntöön, malliin ja teoriaan perustuvia. Tanssijat tanssiessaan luovat tilaa.
Jokainen kävelty lattiareitti jää ”eloon”, ikään kuin roikkumaan näkymät-