Linkki verkkojulkaisuun (pdf) - Teatterikorkeakoulu

hän koreografian puitteissa saisi esiin tanssijalle ominaisimman laadun. Hän
pohtiikin seuraavassa:
On ollut mielenkiintoista, että on ihmisiä, joilla on niin eri taustat. Näkyy, että
ihmiset tarvitsevat eri asioita. Kun on ihmisiä, jotka on ollut sun projekteissa
usein, koen, että toiset oppii ymmärtämään eri prosessien myötä ja tapahtuu tietynlaista
dialogia, lähentymistä sen tekemisen kautta ja sitten toiset säilyy etäisinä.
Niitä vaan katsoo, että toi tyyppi tekee eri kautta, enkä edes hahmota, mitä kautta
se tekee. Silti tehdään töitä yhdessä ilman, että arvottaa, onko joku tapa oikein tai
väärin. Se laajentaa omaa ymmärrystä siitä, mitä kautta minä saan itseni liikkeelle ja
mitä kautta minä ajan itseni ymmärtämään sitä teosta. Tanssija 1998, haastattelu.
Jako aiheutti tiettyä hajaannusta ryhmässä. Toisaalta tanssijoiden eri aikataululliset
sitoumukset, kuten kuka milloinkin ja missä joutui opettamaan leipätyökseen,
”pakotti” minut pienryhmätyöskentelyyn. Jälleen kerran rahoitus oli
puutteellinen näkyen ennen kaikkea tanssijoiden mahdollisuudessa sitoutua
pääpainotteisesti yhteen produktioon kerrallaan. Tanssijoiden työskentely sinällään
oli intensiivistä, keskittynyttä ja antaumuksellista ja itselleni koreografina
hyvin palkitsevaa.
Erilaiset työtavat pienryhmissä aiheuttivat myös kysymyksiä: ”miksi mä en saa
työskennellä juuri noin?”. Tarkoitukseni ei ollut jakaa ryhmää huonompiin ja
parempiin tanssijoihin vaan kysymyksessä oli pikemminkin ratkaisujen tekeminen
tietyssä aikapuitteessa: kenen kanssa kannattaa mitäkin tehdä. Jos kysymyksessä
olisi ollut puolen vuoden prosessi, olisi tilanne ollut toinen.
Itselleni tärkeintä oli pohtia sitä, miten koreografina saisin kutsuttua tanssijassa
”liikepulpahduksen” esille niin, että löydöksen voisi kokea lähteneen siitä nimenomaisesta
työskentelystä. Silloin voisin sanoa, että tanssissa on konteksti, joka
on yhteys – dialogi. Nojauduin työssäni edelleenkin pitkälti ajatukseen: ”antaa
asioiden tapahtua, liikettä syntyy kuitenkin koko ajan, antaa tanssijan työskennellä
omista lähtökohdistaan”. Ratkaisuni perustuivat havaintooni siitä, mitä näin
ja miltä liike mielestäni näytti: liikkeen virta (tai virtaamattomuus) on laatu, joka
näkyy, vaikka se on vaikeasti kuvailtava, verbalisoitava ilmiö. Harjoittelussa käyty
puhe saattaa samanaikaisesti loitontaa ja lähentää. Tanssin olemus perustuukin
juuri sinä hetkenä nähtyyn – ja siten kohdattuun, koettuun – eikä sitä voida koskaan
verbalisoiden rekonstruoida identtiseksi kieleksi alkuperäisen liikkeen
suhteen. On kuitenkin hämäävää, että usein ohjaustapahtuma lähtee liikkeelle
käsitteiden avulla: tanssija pyrkii mieltämään koreografin ajatuksia, samaistumaan
141